Äitejä ja päiviä
Minä en pidä äitienpäivästä. Saako niin sanoa?
Minä en pidä äitienpäivästä.
Minä olen äiti joka päivä ja minun äitinikin on äiti joka päivä. Enkä minä kaipaa kerran vuodessa jotain erityistä muistutusta tai kunnianosoitusta siitä, että olen äiti. Välillä olen ihan paska äiti ja välillä sitten taas ihan hyvä.
Tietysti mielipiteeseeni vaikuttaa sekin, että minusta koko äitienpäivä on kapitalistien juoni saada ihmiset jälleen kerran kuluttamaan vain lisää.
En minä pidä ystävänpäivästäkään. Sekin on joka päivä, ei kerran vuodessa.
Aamulla lapsi sitten toivotteli äitienpäivää. Minä katselin ulos ikkunasta ja sanoin kiitos. Sitten lapsi kysyi haluanko tehdä jotain erityistä tänään. Enhän minä halunnut.
Tietysti lapsen valmistama kello oli ihan liikuttava, mutta toisaalta lapsi olisi antanut sen minulle, vaikka ei olisikaan äitienpäivä.
Mutta sitten ajattelin, että saan tehdä mitä huvittaa sen varjolla, että on äitienpäivä.
Niinpä sitten läjättiin autoa ja koeajelin sitä tuossa huvikseni. Ajaminen on aina niin mukavaa.
Sitten pesin koko vekottimen – ihan itse. Ja siivosin sen sisältä, imuroin ja pesin matot ja ikkunat. Kannoin kaikki roskat roskiin katselin öljyt, jarrunesteet ja jäähdytysnesteet. Lisäilin puuttuvia ja olin oikeastaan aika iloinen.
Lopuksi kannoin kaikki kierrätystä odottavat lasit, pahvit ja paperit autoon ja ajoin ne kierrätyspisteeseen. Tuli kotiinkin taas tilaa.
Toivotin toki äidille hyvää äitienpäivää, vaikka ei sitä oikeasti sen enempää kiinnosta kuin minuakaan.
Ja sitten toteutin itseäni pesemällä kylpyhuoneen lattiasta kattoon. Toki olin kuolla kemikaalien katkuun, mutta sellaista se elämä joskus on. Nyt sinne on hyvä huomenna uuden koneen tulla ja töihin se heti pääseekin.
Ruokaa en nyt sitten ole viitsinyt laittaa, mutta olen sentään muutaman palan leipää syönyt. Ja jos oikein kovasti pinnistän, niin saatan ottaa iltapalaksi juustokakkua. Ellei velipoika ilmoita ennen sitä, että tahtoo sen syödä.
Nyt luulen, että voisin lukea jotain.
Tai kenties vähän ajella.
Olla.
Hengittää.