Äiti, sisko ja kuntoutuja
Jos kuuntelee koko illan radion historiadokumentteja teloituksista ja muusta herttaisesta, niin ei näe painajaisia töistä.
Suosittelen.
Vaan taas on nukuttu.
Aamulla yritettiin tässä lapsen kanssa löytää sitä yhteistä säveltä, miten aamuisin toimitaan jos molemmat ovat yhtä aikaa aktiivisia. Aamiaiset menivät noin suunnilleen oikeisiin suihin ja vaatteetkin kohdehenkilön niskaan. Ajelin auton Itäkeskukseen, että nepsyn jälkeen pääsen kangaskauppaan.
Matkalla metroon vastaan tulijat hymyilivät minulle kovasti ja moni tervehtikin. Epäilin vaihtaneeni todellisuutta jossain yön aikana. Vaan tajusinpa sitten. Tämä vähittäinen paluu omaksi itsekseni on nyt saavuttanut pisteen, jossa alan ulkoisesti muistuttamaan sitä ihmistä, joka olen ollut. Minun normiini ovat aina kuuluneet ihmisten hymyt. Se johtunee seikoista, joita äitini nimittää käsitteellä ”eipä tarvitse taas pelätä, että jäisit huomaamatta”. Käsittääkseni sillä on jotain tekemistä vaatteiden kanssa. Ja ehkä tämä kirkuva tukkakin tuo oman lisänsä.
Vaan Lastenlinnaan siis. Neuropsykologi vaikutti oikein hyvältä ja lupasi olla suoraan yhteydessä opetusvirastoon, jotta lapsi pääsee yläasteelle (vai onko se yläkoulu nykyisin?) sellaiseen luokkaan, jota ei ole kansoitettu käytöshäiriöisillä. Jotain muutakin se lupasi tehdä. Ja sitten lapsi jäi testeihin ja siirryin itse odotustilaan kutomaan. Tai ainakin kudoin aina ne hetket, kun joku pieni ihmismäinen olento ei ollut väkisin kiipeämässä syliin. Empatia-aura? Oli pakko miettiä, että paljonko olen kuluttanut aikaani odotushuoneissa kuluneen kahden kuukauden aikana? Aivan järjettömän paljon.
Reilun tunnin päästä lapsi vapautui ja järjestelimme itseämme kangaskauppaa kohden. Tosin matkalla piti syödä ja käydä pelikaupassa. Jokunen kangas tarttui matkaan ja tulimme kotiin.
Lääkärikin soitti ja kertoi, että menen maanantaina yhdeltätoista hänen luokseen. Joutuu siirtämään ensimmäisen työpäivän lounastreffit, mutta ehkä se onnistuu.
Aamulla veljeni lähetti viestin: ”laita mulle joku pyykki18 lappu näppiksen päälle ennen kuin lähdet kotoa”. Toki pienellä päättelyllä ja selvittelyllä selvisi, että viesti oli hänen puoliskolleen. Mutta Vuoden Siskona päätin kuitenkin tarttua asiaan. Niinpä jätin lapsen ja kankaat kotiin ja ajelin veljeni luo. Tiputtelin postiluukusta lappuja, joissa muistutettiin pyykeistä ja liimasin lopulta vielä ulko-oveen viestin. Kuva seuraa alla. Ja kyllä, vähän hihitytti.
Sitten pelailtiin lapsen kanssa uutta peliä, kunnes ei enää jaksettu.
Siirryin ompeluun ja sitten kuului *pling* ja tekstiviesti kertoi, että pakettini on noudettavissa. Ja hetihän sinne piti. Nyt on vetoketjuja ja kuminauhaa, neuloja ja uudet kangassakset. Miten ihanaa on leikata kangasta saksilla, jotka sanovat vain suih suih ja kangas on kappaleina.
Kirjoittelen paljon käsitöistä, niiden tekemisestä ja siitä mitä olen saanut aikaan. Tämä ei kuitenkaan ole blogi käsitöistä. Minulle käsillä tekeminen on äärimmäisen kuntouttavaa toimintaa. Eräs tuttu psykologi sanoi, että pahinta luovalle ihmiselle on se, ettei ehdi luomaan. Sellainen kuormittaa ihmistä. Vaikeistakin tilanteista selviytyy aika pitkälle, kun vastapainoksi saa luoda. Minä en enää sairastumista edeltävän kuukauden aikana jaksanut oikein tehdä luovia(kaan) asioita. Saati sitten ehtinyt. Ja vei miltei puolitoista kuukautta kuntoutua siihen pisteeseen, että kykenin aloittamaan mm. käsityöt uudelleen.
Minä, kuten monet muutkin ihmiset, metsästän onnistumisen kokemuksia. Helpoiten niitä tarjoavat käsityöt (minun tapauksessani). Haluan nähdä konkreettisesti mitä saan aikaan. Haluan ilahtua omista taidoistani. Haluan ratkoa niitä ongelmia, joita tulee vastaan – kun nyt vaan ei voi tehdä asioita ohjeiden mukaan. Haluan syventyä johonkin, joka vaatii niin paljon keskittymistä, että en ehdi miettimään maailman ongelmia. Usein teen muille, omasta tahdostani. Olen luonteeltani kaiketikin ”antaja”, minusta on ihanaa ilahduttaa muita ihmisiä jollakin tekemälläni asialla. Minulle tulee hyvä mieli, kun näen että olen onnistunut ilahduttamaan toista ihmistä.
Tästä syystä siis täällä vilisee niin paljon käsitöitä.
Toinen samantyyppinen asia on ruuanlaittaminen. Pidän siitäkin kovasti ja kehittelen omia juttujani. Mutta koska syöminen on vähän mitä sattuu, niin en ole viitsinyt kaappeja aivan täyteen asti tupottaa.
Ja tällä alustuksella olen oikeutettu palaamaan ompelutyöni pariin.
Hih!
Vain hillittyjä kankaita meille.
Uusia aarteita.
Ne odottavat viimeistelyä.