Aivorikkoinen
Ihmisillä on kaikkia hauskoja metaforia, kun he kertovat elämästään. Haaksirikot tuntuvat olevan varsin yleisiä, vaikka oltaisiin kuivalla maalla. Muutenkin tuota merisanastoa löytyy mukavasi, karahdetaan karille, ollaan matalikossa, elämässä myrskyää ja on kovaa aallokkoa. Joskus kohdataan kuin laivat yössä, välillä täytyy tarttua itse ruoriin ja muuttaa kurssia. En mitenkään väitä, etten itsekin toisinaan käyttäisi tämän kaltaisia ilmaisuja.
Mutta minä en ole haaksirikkoinen, olen aivorikkoinen. Aivot ovat karahtaneet jollekin karille, jolla lienee vähän liikaakin harmaata materiaa. Aivosolut yrittävät sähköttää, mutta perämies ei vain saa viestistä selvää. Ja niinpä sitä sitten ollaankin vähän tuuliajolla ja katsellaan minne aallot kuljettavat.
Nauran.
Oikeasti. Näille typerille vertauskuville. Mutta ihan todella, jollakin tavallahan minun aivoni ovat rikki. Haluaisin lapsenomaisesti uskoa, että ne voi korjata. Kun isäni sai sydänkohtauksen poikani ollessa vajaan kolmen vanha, niin kerroin lapselle, että pappa on mennyt vähän rikki. ”Äiti korjaa sen.” Vastasi lapsi hyvin vakuutteesti. Ei voinut äiti korjata, mutta onneksi lääkäri osasi sen asian. Luulen, että lääkäreiden on kuitenkin helpompi liuottaa suonia auki ja korjailla sydänvaurioita, kuin yrittää saada jonkun aivot ehjiksi. Kun tässä on itse käynyt tätä taistelua puolivuotta ja seurannut vierestä toista, vielä suurempaa taistelua, niin usko ulkopuoliseen parantavaan voimaan on aika pieni.
Aivorikkoinen. Pidän sanasta. Pitäydytään siinä.
Oli parempi yökin. Ja aamulla tuntui siltä, ettei ihan kamalasti väsytä. Painoin silti pään takaisin tyynyyn. Vähän ennen kymmentä avasin silmät ja tunsin itseni levänneeksi, jotenkin virkeäksi.
Valitsin tehtävälistalle lähinnä viihdettä tälle päivälle. Olen katsellut roskaa.
Äidin takista puuttuu enää vetoketju ja pesin vessan. Kävin myös suihkussa.
Sovin kahdesta uudesta teatterikeikasta ja hoidin virallisia papereita postiin. Josko huomenna lisää.
Hetki sitten kävin kokemassa jälleen apteekkiseikkailun. Uskomatonta miten jaksaa aina huvittaa farmaseuttien kulmien kohoaminen, kun he näkevät mitä kaikkea listalta voisi valita.
Pyysin vain tasaavia.
”Täällä on siitä kaksi reseptiä, toinen tammikuulta ja toinen helmikuulta, onko väliä kummasta otetaan?”
”Eipä ole.”
”No otetaan sitten tästä vanhemmasta. Se on varmaan parempi niin. Vai otetaanko kuitenkin uudemmasta?”
”Vanhempi sopii oikein hyvin.”
”Otatko sata?”
”Se on niin vähän, että mielummin enemmän.”
”No pistetään sitten neljäsataa.”
”Se on hyvä.”
”Tietysti voisit puhua lääkärin kanssa, että jos kirjoittaisi suoraan tuota 100milligrammaista, niin olisi sitten vähemmän näitä pillereitä.”
”Satanen on liikaa, siitä tulee tokkuraiseksi. Syön sen 75 milligrammaa iltaisin.”
”No sehän selittää. Se onkin aika vaikea viilata siitä satasen kyljestä neljäsosa pois. Onhan se? Eikö olekin?”
”Varmaankin, en ole kyllä kokeillut.”
”Niin. Harva on.”
Sitten sellainen vaivautunut hiljainen hetki. Lopulta poika kumartuu eteenpäin ja jatkaa.
”Minä olen kyllä kokeillut. Joistakin tableteista se lohkeaa yllättävän helposti. Ei kaikista, mutta joistakin lähtee. Voiveitsellä. Se on parempi kuin puukko. Tai voi riippua puukostakin.”
”...”
”Halautko näille pussin?”
Katselin hetken pöydällä lojuvaa neljänsadan tabletin erää tasaavia ja totesin pussin olevan ihan hyvä idea.
”Nähdään taas.”
”Joo. Kiitos, hei.”
Sen täytyy olla minussa, joka geeni joka huokuu ihoni läpi saa ihmiset pulputtamaan ja kertomaan omituisia asioita.
Entisessä työssä siitä oli kyllä hyötyä.
Mutta jätän nämä työajatukset nyt taas toiseen kertaan.