Angstia ja paniikkikohtaus
Huono yö. Erittäin huono. Uni ei saavu, vaikka kuinka yrittäisi houkutella sitä. Lopulta taas pakko tarttua nukahtamislääkkeeseen. Poistan Ataraxin vaikuttavien aineiden listalta.
Illalla olisi Angstiparaati, tekee mieli lähteä tapahtumaan mukaan, en vain tiedä jaksanko. Katson pitkästä aikaa peiliin, vastaan tuijottaa mustasilmäinen nainen. Jos Emperor etsisi uusia jäseniä, niin menisin heittämällä läpi.
Varoittelen ystäviä, etten ehkä jaksakaan illalla mukaan. Katsellaan.
Luen kirjaa loppuun ja päätän, että kaupassa ainakin on käytävä. Aamiainen lienee hyvä idea.
Kaupassa päätän pitkästä aikaa olla sosiaalinen. Kerron kassatädille, kuinka mukavaa on, kun kassalla on karkin sijaan tarjolla pähkinöitä. Hymyilemme.
Takaisin kotiin. Mietin iltaa. Makaan sängyllä ja mietin jaksanko lähteä, jaksanko peittää silmänalusia jotenkin.
Kolmelta ryhdyn toimeen.
Neljältä olen bussissa. Ei tunnu hyvältä ei. Matka kestää liian kauan, ihmisiä on liikaa ja lämmityskin liian kovalla. Tunnen kuinka syke alkaa taas nousta.
Bussista ulos, hetken mietin, jos hyppäisin takaisin ja palaisin kotiin.
Kävelen kuitenkin Narinkkatorille ja maastoudun seinään, voin ainakin seurata tapahtumia, jos en pysty osallistumaan.
Syke nousee entisestään ja hengitys muuttuu tiheäksi. Katselen, kuinka kulkue saapuu torille. Ennen sitä olen jo pitkään kuunnellut sen saapumista. Iloiselta näyttää.
Seuraan syrjästä, kuinka itse tapahtuma käynnistyy. Siirryn varovaisesti ja hitaasti kohti varsinaista tapahtumaa. Olen maastoutunut hyvin, kukaan ei tunnu huomaavan läsnäoloani. Helpotus, mutta syke ei silti laske. Tärisen ihan fyysisesti. Päätän seurata tilannetta vielä hetken, ja sitten mahdollisesti poistua paikalta.
Jatkan tarkkailua. Sitten yksi minun ihmisistäni äkkää minut ja tulee luo. Ihan hyvä. Sanon etten tiedä pystynkö siirtymään muiden luo. Joukossa on ainakin yksi ihminen, jonka kanssa en tahdo joutua tekemisiin. Hän toteaa, että asia on ok.
Päätän, että voin liikkua, kunhan en joudu koko ihmismassan keskelle. Kierrämme rauhassa kaikkien taakse.
Miltei saman tien omien ihmisteni lauma tajuaa läsnäoloni, halausaalto. Ei oikeastaan edes ahdista, mutta sitten muut ihmiset ympärillä alkavat ahdistaa. Syke kiihtyy entisestään ja ilmaa joutuu haukkomaan. Paniikkikohtaus.
Rauhoitu. Rauhoitu. Rauhoitu, eivät nämä sinua syö. Eivät. Pyydän kuitenkin lähintä omaa ihmistäni mukaan, että pääsen ihmisten keskeltä pois. Sydän takoo räjähdykseen saakka. Mutta ei se räjähdä, sydämet eivät räjähdä. Eivät näissä tilanteissa. Vastaan tulee taas uusi tuttu, joka haluaa halata ja kysellä vointeja. Yritän vastata rauhallisesti ja toivon pääseväni tilanteesta mahdollisimman nopeasti ulos.
Sitten viimein ulkopuolella. Kyykyyn, hengitä, hengitä, hengitä. Pyydän ihmistäni noutamaan paikalle sen, joka tietää miten edetä. Vähän rauhottavia ja tilanne alkaa tasaantua.
Uudelleen lavan taakse. Ja vähitellen ihmisten sekaan. Yksi ystävistäni onnistuu blokkaamaan sen ihmisen tien, jota en halua tavata. Välttelen häntä silti mahdollisuuksien mukaan. Kun hän lopulta kulkee selkäni takaa, koskettaen reppuani ja silti minua huomioimatta alan hengittää rauhallisemmin.
On aika purkaa tapahtuma. Osallistun, vaikka ei ehkä pitäisi. Paikoillaan oleminen ei vain ole minun juttuni.
Lopulta valumme jatkoja kohden. Kourallinen ihmisiä. Joudun muutamaan kertaan pyytämään, että hidastetaan tahtia. Haluaisin kyllä rynniä mukana etujoukoissa, mutta kun en vain kerta kaikkiaan jaksa.
Illan lopuksi yksi ystävistäni vielä toimittaa minut kotiin.
Lopulta olen tyytyväinen, että lähdin tapahtumaan. Ei se helppoa ollut, mutta tarpeellista. Perjantaiaihdistuskaan ei pääse niskaan niin suoraan, kun on väliin keksinyt muuta tekemistä.
Hartaasti toivon, että ensi yönä saisin nukuttua.