Apua tarvitaan
Yö on kelvollinen. Nukun kahdesta kahdeksaan. Yksi paniikkikohtaus kesken unen. Väsyttää edelleen ja olen aivan jäässä. Kaivan kaapista sähköhuovan ja pääsen hitaasti takaisin uneen. Kymmeneltä soi puhelin, olen unohtanut äänet päälle. Joku lehtimyyjä kaiketikin, en vastaa. En myöskään saa jatkettua nukkumista.
Vähän palapeliä. Tänään jaksan harjata hiuksetkin. Odottelua, tärinää, hengenahdistusta ja korkeaa sykettä. On pakko tehdä jotain. Soitan terveyspalveluun ja kysyn, mitä tehdään? Saan illaksi ajan lääkärille.
Päivä menee sängyssä. Iltapäivällä lähden liikkeelle, käyn töissä katsomassa, mitä sinne kuuluu. Hyvä, kun käyn. Niitä ihmisiä on mukava tavata, siitä huolimatta, että pieni kohtaus on jatkuvasti päällä. Keskusteluja, paljon keskusteluja.
Lääkäriin. Lääkäri on pieni japanilaisnainen. Kumartelemme kilpaa, sitten hän kysyy mitä on tapahtunut. Kuvailen kohtauksia ja mitä olen niiden sattuessa yrittänyt tehdä. Lääkäri ymmärtää, on kohtelias ja haluaa selvästi auttaa. Hän tuntuu olevan oikein tyytyväinen palapelieni rakenteluun, sellainen on kuulemma juuri parasta lääkettä aivoilleni. Hän myös toteaa, ettei sairasloma ole ainakaan yhtään liian pitkä, alan itsekin olla samaa mieltä.
Lopulta hän kirjoittaa reseptin rauhoittaviin ja lähetteen psykiatrille. Pitää mennä uudelleen, koska viimeksi siellä käydessä kohtauksia ei vielä ollut. Kumartelemme lisää ja pääsen poistumaan. Psykiatri on viikon päästä.
Päätän taas koittaa kaupassa käyntiä, kassalla tajuan jälleen, etten ole ostanut mitään järkevää. Päätän hakea pikaruokalasta jotain syömistä, niissäkin on paremmat ravintosisällöt, kuin ostoksissani.
Pitää puhallella autossa aika kauan, ennen kuin uskaltaa lähteä liikkeelle. Julkiset ovat kuitenkin vielä huonompi vaihtoehto, ihmisten keskellä kohtaus iskee vielä todennäköisemmin.
Kotona. Lapsi on onnellinen saadessaan roskaruokaa. Minun elimistöni on onnellinen, kun se saa edes jotain ravintoa. Otan rauhoittavan.
Paras ystävä tulee kylään, olen päivällä varovaisesti kysynyt kävisikö sellainen laatuun. Käyhän se.
Makoilemme hetken, päivitän tapahtumia. Hän ei voi lukea blogiani, kun se itkettää niin kovasti. Totean, että se lieneekin fiksuinta.
Lääke alkaa toimia ja elimistö rauhoittuu.
Teemme yhdessä palapeliä, se etenee hyvin, kun on kahdet aivot käytössä. Huomenna saan sen varmaan jo valmiiksi ja pääsen aloittamaan seuraavaa.
Katsomme jotain viihdeohjelmaa ja nauramme yhdessä, parasta terapiaa.
Hän lähtee, mutten ainakaan tunne, että kroppani pistäisi vastaan. Lääkkeet toimivat, hyvä niin.
On pelottavaa, kun koko elimistö muuttuu viholliseksi. On vinha tunne, kun ei tiedä varmaksi onko sydän halkeamassa vai lakkaamassa vain kokonaan toiminnan. Tiedän, että vika on päässäni, mutta en silti voi tehdä asialle oikein mitään. Lienee syytä peruuttaa suomikerho tältäkin viikolta, en taida oikeasti olla sellaisessa kunnossa, että kestäisin sosiaalista painetta. Täytyy antaa ajan kulua ja pyrkiä yhä lepäämään