Demonisointia
Mietin, että mihin päättäisin tämän erikoisen vuoden.
Ja sitten aamulla osui silmiini Pertti Salovaaran ja Päivi Storgårdin yhteishaastattelu kaksisuuntaisuudesta. Jos tällä haastattelulla yritettiin jotenkin hälventää pipoiluun liittyviä ennakkoasenteita, niin aika metsään mentiin. En tiedä, mitä on lähdetty hakemaan, mutta omasta mielestäni sairaus on deminisoitu aika totaalisesti.
Joten tässä teille kuva kutimen edistysasteesta. Ja sen alla seuraa debatti lehtijutun kanssa. Tähän on siis hyvä päättää lukeminen, jos ei tulikivi kiinnosta.
Pertti Salovaaralla ja Päivi Storgårdilla on molemmilla kaksisuuntainen mielialahäiriö. Parantumaton sairaus on tuonut elämään paitsi lääkityksen, myös salailua, pelkoa, ilkeitä puheita, villejä ideoita, avioeroja ja rakkautta - sekä 131 paitaa netistä.
No joo, ehkäpä näin.
Muutama vuosi sitten silloinen kansanedustaja Pertti Salovaara oli ruokakaupassa, kun vanhempi rouva tuli kysymään, että onko se lihonut siellä eduskunnassa.
– Ajattelin, että ei voi olla totta, vaikka olin tottunut, että poliitikolle tullaan herkemmin sanomaan, Pertti Salovaara kertoo.
Tunnetulla radiotoimittajalla oli todettu hiljattain kaksisuuntainen mielialahäiriö. Hän oli pulskistunut, koska lääkitys lisää ruokahalua ja muuttaa aineenvaihduntaa.
Ja kaikki lääkityshän tekee näin?
Niin paksunahkainen Salovaara ei ollut, että olisi vielä tässä vaiheessa kertonut julkisuudessa sairaudestaan, joka alkoi oireilla vuonna 2007.
– En kehdannut. Pelkäsin ihmisten reaktioita. Kerroin, että kärsin työuupumuksesta ja masennuksesta. Ne ovat huomattavasti sisäsiistimpiä.
Millä tavalla ne ovat siistimpiä? On siis ok olla masentunut, mutta ei ole ok olla sekä masentunut, että hypomaaninen? Missä se raja kulkee? Onko jotenkin siistimpää olla masentunut ja elämänsä pohjalla, kuin olla vuoristoradalla, jonka kurvit nyt vain sattuvat olemaan totuttua normia kiikkerämpiä?
Salailu loppui vasta tänä syksynä, kun Pertti Salovaaralta ilmestyi runokokoelma Vastustaa.
– Kaikki huomasivat, että eihän tässä ole depressiosta kyse, Pertti Salovaara kertoo.
Ja siis pitääkö kaksisuuntaisuudesta kirjoittaa aina kirja, ennen kuin sen voi sanoa ääneen? Oon taas toiminut ihan väärinpäin!
Tapaamme helsinkiläisessä ravintolassa, jonne Ilta-Sanomat on järjestänyt Pertti Salovaaran ja Päivi Storgårdin harvinaisen yhteishaastattelun. Heillä molemmilla on kaksisuuntainen mielialahäiriö - ja takana vuosien salailukierre. Kumpikin pelkäsi leimautumista.
Valkoisten valheiden verkossa
Vähän yli vuosi sitten toimittaja Päivi Storgård päätti, että nyt salailu on loppu. Hän oli väsynyt. Salailu vei hirveästi energiaa. Vain lähipiiri tiesi 11 vuotta aiemmin puhjenneesta sairaudesta.
– Päätin kertoa kirjani julkaisun yhteydessä, että minulla on kaksisuuntainen mielialahäiriö, Päivi Storgård kertoo.
Syksyllä 2013 ilmestyi romaani Keinulaudalla. Päähenkilö Outi ei pysty lopettamaan työntekoa, vaikka tietää, että romahdus tulee. Lopulta hän päätyy suljetulle osastolle.
Salaisuuden paljastaminen oli Päiville suuri helpotus. Siihen asti hän oli pelännyt, ettei kukaan vain huomaisi, että kaikki ei ole hyvin.
Päivi tunsi elävänsä valkoisten valheiden verkossa. Hän mieluummin irtisanoutui hyvistä työpaikoista kuin paljasti sairauttaan
Mutta noin niin kuin oikeasti. Mikä näitä ihmisiä vaivaa? Miksi sairautta täytyy salata. Miksi oma sairaus pitää demonisoida? Eikö se vain ole helpompi sanoa suoraan missä mennään? Itse olen jo vuosia kertonut suurimmalle osalle tapaamistani ihmisistä olevani kaksisuuntainen. Maniaa rakastava ihminen, joka ei aina ihan tajua omia rajojaan.
– Sairaudesta kertominen on miltei pelastanut henkeni. Tässä sairaudessa itsetuhon riski on suuri, koska luulee olevansa yksin. Kerrottuani sairaudestani tajusin, että en ole.
Pertti ei koe, että sairaudesta puhuminen olisi pelastanut hänen henkeään.
– Nyt kun en ole enää aktiivisesti työelämässä mukana, en välitä, mitä muut ajattelevat, Pertti sanoo.
Hän on kolmen tyttären koti-isä. Nykyisestä liitosta syntynyt nuorin lapsi on kaksi kuukautta.
– Minäkään en enää välitä, Päivi sanoo.
Minulle on sanottu, että olet keksinyt muotisairauden. Tykkäisikö kysyjä, jos hän sairastuisi vakavasti ja sanoisin, että tuo on pelkkä muotisairaus? Päivi sanoo.
Perttiä naurattaa.
– Uskomatonta. Tälläkö tavalla on sanottu?
Jei, olen taas muodin huipulla! Trendsetter!
Totta helvetissä se on muodikasta, ei tätäkään juttua olisi muuten kirjoitettu.
Raakaa huumoria
Kaksikko löytää heti yhteisen sävelen ja alkaa vertailla lääkityksiään. Lääkityksen vertailu on kuulemma "kaksisuuntaisille" yleistä. Samoin yhteinen huumori, joka on täysin hulvatonta.
Potilaiden kesken huumori on raakaa. Se on naurua kyynelten läpi, mutta se tekee hyvää, Päivi sanoo.
Tätähän se on sairaudesta riippumatta.
Daah!
– Saanko kertoa meiltä Tampereelta tilanteen? Pertti kysyy ja alkaa kertoa tarinaa sairaala-ajoiltaan.
– Halusin paistaa makkaraa, mutta ei ollut paistinpannua. Kävin ostamassa. Sanoin, että tämä paistinpannu on ostettu ainoasta mahdollisesta paikasta, mistä tänne voidaan ostaa, Stockmannin hulluilta päiviltä!
Laimee!
Mutta toisaalta, huumorintajua nyt tietysti on aika henkilökohtainen juttu.
Kaksikko on lukenut toistensa kirjat. Samaistumispintaa löytyy.
– Useat runot osuivat kuin puukonisku sydämeen, Päivi sanoo.
– Näissä ei säästellä yhtään mitään - ei itseä eikä mitään muuta.
Päiviä on koskettanut Pertti Salovaaran runo Ramses: En jaksa enää pedata, syödä, riisua, valvoa, herätä hengittää. Olla kuin Ramses tahdon maata tässä täysin liikkumatta, viljaa vatsassani, tuhansia vuosia, satoja tuhansia, ja se joka minua häiritsee, saa heinäsirkkoja silmiinsä.
– Se on se syvin depressio, että ei jaksa enää elää, Päivi tietää.
– Olen tuntenut samoin. Ruotsalainen professori Ann Heberlein on kirjoittanut kaksi kirjaa kaksisuuntaisesta mielialahäiriöstä. Ensimmäisen nimi on En tahdo kuolla, en vain jaksa elää.
Pertti nyökkää. Hänkin on lukenut kirjan.
– Tämä on se tunne joka on, ja seuraava on, että haluaa kuolla, koska elämä on niin tuskaista, Päivi jatkaa.
– Ja sitten luulee, että muilla olisi asiat paremmin, jos minua ei ollenkaan olisi. Ne ovat sairauden tuottamia ajatuksia. Noin 25 prosenttia kaksisuuntaista mielialahäiriötä sairastavista tekee itsemurhan, koska sairaus on niin tuskaista.
– Se on ihan hirveä prosentti, Pertti sanoo.
Päivi kertoo, että kaksisuuntainen mielialahäiriö on luokiteltu yhdeksi kymmenestä maailman vaarallisimmista sairauksista juuri itsetuhoriskin takia.
Ja sitten. Halutaanko nyt antaa sellainen kuva, että kaikki pipot ovat itsetuhoisia? Että jokainen hautoo itsemurhaa tai olemassa olemisen lopettamista jossain vaiheessa? Helvetinmoista yleistämistä. Nämä ihmiset ovat selvästi ykköstyyppiä, olisi mukavaa, että toimittaja edes mainitsisi jotain asiasta. Vaikka pieni faktalaatikko, jossa kerroittaisiin, että meitä pipojakin on ainakin sitä kahta tyyppiä. Ja me kaikki ei yritetä päästä hengestämme aktiivisesti.
Ja joo vaarallista on toki. Niin, että alleviivataanpa sitä nyt sitten vielä. VAARALLINEN! SAIRAS! VAKAVA! ITSETUHORISKI! Otan tuollaisen tatuoinnin heti.
Kirjojen kirjoittaminen auttoi
Kirjojen kirjoittaminen on ollut molemmille terapeuttista.
– Auttaa, kun pystyy formuloimaan tunteen kompaktiin muotoon. Se luo siinä tilanteessa ainoan mahdollisen onnistumisen tunteen, Pertti sanoo.
– Sitä voi olla vaikea ymmärtää, jos ei ole kärsinyt vakavasta depressiosta tai maniasta.
Sitä samaa terapiaahan minäkin tässä suoritan. En vain ole odottanut parempia aikoja tekstin suoltamista ajatellen.
Oma runo Ramses tuo Pertille mieleen sen, että mielenterveyspotilaat ovat aika usein epäsiistejä.
– Se johtuu siitä, että kun pitää mennä suihkuun, alkaa käydä läpi, että hetkinen, mun pitäisi riisua vaatteet, mun pitäisi kävellä sinne, pitäisi astua suihkuhuoneeseen, kastella itseni ja sitten pestä. 30 pientä toimenpidejanaa siihen, ja kun tiedostaa janojen pituuden, ajattelee, että antaa olla. Ja sitten päätyy makaamaan sängynpohjalle ja haisemaan pahalle.
Jesh! Suihku mainittu! Tämä oli oikeasti ainoa kohta, jossa haastattelussa tykkäsin. Suihku, suihku, suihku. Kävin muuten tänään suihkussa. Edellisestä kerrasta olikin vain neljä päivää.
Tilanne on Päiville tuttu.
– Mun sänky oli ihan täynnä murusia, koska en jaksanut nousta syömään.
Kuinka kauan vaihe kulloinkin kestää, on yksilöllistä.
– Minulla tulee syvä depressio kauhean nopeasti. Se saattaa tulla ihan parissa päivässä ja voin mennä huonoon kuntoon, Päivi Storgård kertoo.
– Se on vähän kuin joku ottaisi kurkusta kiinni ja puristaisi, että nyt olet siinä, minä tässä hallitsen sinua minä depressio. Ja sitten yrittää pyristellä pois siitä, mutta ei enää pysty.
Pertti Salovaara tietää tunteen prikulleen.
– Kerran osastolla mulla oli tosi hilpeä olo. Ajattelin, että lähden käymään kahvilla. Ostin lehden ja katsoin kelloa. Yhtäkkiä kaikki maailman paino oli harteillani. En saanut edes silmiä auki. Tuntui, että en jaksa mitään.
Ykkösiä!
Päivi sanoo, että kaksisuuntaisen mielialahäiriön sairausjaksot ovat samantyyppisiä kaikilla. Mielialat vaihtelevat voimakkaasti masennuksesta maniaan, mutta tuntemusten kesto vaihtelee. Tunnetilat voivat olla pitkiä tai pätkiä ja siltä väliltä.
Onneksi Päivillä on asiantuntemusta asiassa ja hän on sairastanut sekä ykkös-, että kakkostyyppiä ja sekamuotoista toki myös.
– Kaksisuuntainen ei ole koko ajan sairas, vaan saattaa olla vuosiakin oireettomia, hyviä jaksoja. Minulla on ollut kaksi vuotta oireettomana nyt, Päivi sanoo.
– Minulla on ollut vuosi, Pertti kertoo.
Se tuntuu molemmista todella hyvältä.
Oireettomuus voi tuntua teistä hyvältä, mutta minä en halua elää oireetonta elämää. Mutta olenkin kakkonen.
– Se ei suinkaan ole niin, että heiluisimme joka toinen päiviä serpentiinit kaulassa bussipysäkillä ja joka toinen päivä itkettäisiin sängyssä, vaan oikeasti on välillä täysin toimintakykyinen, Päivi sanoo.
Pertti myöntää, että hän ei ole ihan terve, välillä on pientä alavirittyneisyyttä.
– Syksyllä innostuin tilamaan tavaraa netistä. Tuli pakkomielle. Laskin huvikseni, että tilasin syksyllä 78 kappaletta kauluspaitoja ja pikeepaitoja 53 kappaletta, Pertti kertoo.
Hypomaniaa.
– Impulsiivisuus on tyypillistä, Päivi sanoo.
Yli-impulsiivisuutta tarkoittanet?
Päivillä ei ole ostovimmaa, mutta hän on lähtenyt usein reissuun mielijohteesta.
– Soitin kerran teini-ikäiselle tyttärelleni, että ota taksi ja tule lentoasemalle, olen ostanut meille liput Lontooseen. Hän tuli ja kävimme Lontoossa. Minulla on hyvä ystävä siellä. Oli turvallinen reissu.
– Tai lapset heräsivät keskellä yötä siihen, että imuroin, koska nyt täytyy siivota.
Pertti puolestaan löysi kerran itsensä Joensuusta, vaikka piti mennä junalla Kajaaniin.
Tuntuuko sillä hetkellä, että tämä henkilö on minä vai joku ihan muu?
– Kyllä se on minä, mutta täysin ylivirittyneenä, Päivi sanoo.
Hän tietää, että virittyneen hypomanian puolella ei yleensä ole sairauden tuntoa. On tosi hyvä olo.
– Olo on huikea, Pertti kuvailee.
– Silloin ei tarvitse unta eikä lepoa.
Miten oma perhe suhtautui? Yrittivätkö he laittaa aisoihin?
– Kyllä yrittivät, mutta he olivat väärässä, koska eihän mua mikään vaivannut. Itse perustelee muille, että ei tässä mitään ole, Pertti sanoo.
– Minä vain ärsyynnyin huomauttamisesta, että mitä te oikein kuvittelette, Päivi kertoo.
Sairaus ei voinut olla vaikuttamatta perhe-elämään. Sekä Päivi että Pertti erosivat aviopuolisoistaan sairauden puhjettua.
– Kaksisuuntaisen kanssa eläminen on raskasta, koska on raskasta nähdä masentunut ihminen, ja on raskasta silloinkin, kun toinen on ylivirittynyt, Päivi sanoo.
Olisikin hyvä, jos kaikki kaksisuuntaiset voitaisiin sulkea jollekin saarelle. Ei olisi sitten niin raskasta muille.
– Eikä itse osaa antaa arvoa sille avulle, jonka saa, vaan ajattelee, että mitähän tuokin tuossa kyttää, Pertti miettii.
Niin, sinä et osaa.
Pertin mukaan vuodet 2007-2010 menivät kuin usvassa. Vuonna 2010 tuli avioero.
– En edes muista, mitä niinä vuosina tapahtui ja kuka oli kenellekin minkälainen. Se on jotenkin pyyhkiytynyt muistista pois. Siinä on varmaan ollut joku puolustautumismekanismi päällä. En varmaan fiksu ja filmaattinen mies ole kotona ollut.
– Kaksisuuntaisessa maanisvaiheessa saa kauheasti aikaan asioita ja on kauhea egoisti. Silloin ei ollenkaan välitä muista ihmisistä ja miltä niistä tuntuu paitsi silmänlumeeksi, jos se jollain lailla ajaa omia etuja. Vain silloin välittää. Minä ainakin tunnistin itsessäni egoismin piirteitä. Ajattelin vain itseäni.
Ja taas. Yleistetään henkilökohtainen kokemus. Minä ainakin välitän manian aikana muista ihmisistä huomattavasti enemmän kuin muulloin, olen silloin jopa sosiaalinen. Käytän tuon energian käsitöihin ja muuhun puuhasteluun, mutta muille minä niitä tuotteita tuotan. Muiden ongelmia ratkon. Mutta ehkä se onkin vain itsekkyyden muoto.
Päivillä oireet ilmenivät puolestaan siten, että lievässä maniassa ärtymiskynnys oli todella matala.
– En ole mikään kiukkuinen ihminen, mutta silloin olin. Ei vaan ole oma itsensä. Se on se sairaus, joka puhuu ja tulee läpi sieltä.
Hypomania on mennyt Päiviltä ohi, kun oikea lääkitys löytyi. Siihen meni seitsemän vuotta. Keskimäärin oikean diagnoosin löytymiseen kuluu kahdeksan vuotta, vaikka siihen riittäisi muutama testi.
– Minulla depressiot ovat todella syviä. Tuntuu, että en kelpaa mihinkään, ja olen niin huono ihminen, että en edes voi hengittää tätä samaa ilmaa ja että minulla ei ole mitään merkitystä ja tehtävää tässä maailmassa.
– Sitä on mahdotonta terveiden ihmisten tajuta. Kaikkien kamalin juttu ihmisten suhtautumisessa ovat tällaiset neuvot: Ota itsestäsi niskasta kiinni ja keksi joku kiva harrastus tai mene lenkille tai saunaan.
No nuo mainitut neuvot, kyllä vituttavat, mutta en sanoisi etteikö terve ihminen voisi tätä sairautta tajuta. Jokainen on varmasti käynyt välillä vähän syvemmissä vesissä ja palannut sitten takaisin päin. Se ettei sairasta jotain tiettyä sairautta ei tarkoita sitä, etteikö sairautta voisi ymmärtää.
Pertti on ihmisten suhtautumisesta samaa mieltä.
– Paapominen lähinnä loukkaa, koska se todistaa, että toivottajalla ei ole minkäänlaista käsitystä, mitä ihminen käy lävitse. Miten voi lähteä lenkille, kun ei pysty solmimaan kengännauhoja?
– Tai yleensä se asenne, että pystyisit tekemään jotain tälle asialle. Ei syöpäsairaskaan pysty yksin parantamaan itseään, Päivi sanoo.
Palaamme vielä siihen, miten Päivin ja Pertin sairaudet löytyivät.
– Minulle tuli uusi lääkäri ja uusi terapeutti ja teraputti tajusi, että sinut on diagnosoitu väärin ja sulla on väärät lääkkeet, lopeta ne heti.
Pertillä kävi tuuri, sillä hänelle sattui alusta pitäen hyvä lääkäri, joka kuunteli.
– Siihen liittyi myös lääkekokeiluja, Pertti kertoo.
– Minua yritettiin hoitaa depressiolääkkeillä, joka ei toimi ollenkaan. Se saattaa päinvastoin generoida erilaisia mielialavaihteluja.
Päivi vahvistaa.
– Ne nostavat lääkkeet, joita ihmiset syövät masennukseen, eivät sovi meille ollenkaan. Meille haetaan tasaavia lääkkeitä.
– Monesti tehdään väärä diagnoosi ja annetaan masennuslääkkeitä. Silloin siinä käy huonosti.
Kuinka usein pelkäätte, että sairaus alkaa taas hallita elämää?
– Ei voi sanoa, että se koko ajan hallitsisi mieltä, mutta se on takaraivossa koko ajan, että tämä on lainaa vaan tämä juttu, Pertti sanoo.
– Totta kai toivoisi, että tämä tilanne olisi pysyvä.
Ykköset!
On noilla kahdella kyllä todella rankka elämä. Kaikki on lainaa ja tappava sairaus vaanii. Miten siinä sitten ehtii ollenkaan viettämään normaalia elämää?
Päivi Storgård myöntää, että hän joutuu tarkkailemaan itseään. Päivi esimerkiksi pitää mielialapäiväkirjaa.
– Ihmisillä on kummallinen käsitys, että psyykkisiä sairauksia voisi itse estää tai hallita. Se on sairaus, joka tulee ihan samalla lailla kuin diabetes. Ei se tule siitä, että me oltaisiin vietetty huonoa elämää. Se on sairaus, joka iskee.
Perttikin on törmännyt psyykkiseen sairauteen liittyvään mystiikkaan.
– En ymmärrä, miten on sosiaalisesti hyväksyttävämpää olla diabeetikko kuin "kaksisuuntainen". En ymmärrä ollenkaan.
Päivi on huomannut, että monet ihmiset pelkäävät lääkkeitä aivan kuin lääkkeet olisivat jostain pahasta. Hänkin.
– Kun sain diagnoosin ja tajusin, että tämä on koko iän kestävä krooninen sairaus, minua pelotti aivan hirveästi. Ajattelin, että joudun syömään lääkkeitä ja että se tekisi minut zombieksi. Se on ihan päinvastoin.
– Lääkkeet eivät muuta ihmistä miksikään, vaan palauttavat ihmisen siksi, joka hän oikeasti on ja oli ennen sairastumistaan, Pertti huomauttaa.
Kaksisuuntaiseen mielialahäiriöön syötävät lääkkeet syövät huiput pois ja syvimmät laaksot pois.
– Lääkkeet antavat ihmiselle vapauden olla oma itsensä, Päivi sanoo.
Ja näin. Lääkekeskustelu toistaa aivan täysin samoja sanoja, joita psykiatri minulle syötti. Hyvin ovat nämä potilaat kaiken nielleet. Ja varmasti lääkkeet ovat ihan hyvästä, toivoisi vain, että nämäkin kulttuurivaikuttajat osaisivat niistä jotain ihan omilla sanoilla sanoa.
Keskustelu poukkoilee asiasta toiseen niin kuin aina hyvässä seurassa. Ajaudumme puhumaan Päivin kirjasta.
– Nyt kerron yhden asian, joka on kirjassani täysin todellisesta elämästä, Päivi sanoo.
Päähenkilö Outi lakoaa keittiön lattialle ja soittaa hätäkeskukseen, että apua, minulla on pieni vauva ja leikki-ikäinen, minä kuolen, en pääse täältä lattialta.
– Hätäkeskuksesta sanottiin minulle, että sulla on sama ongelma, mikä on kaikilla nuorilla äideillä, että sua vähän väsyttää. Koita nukkua siinä keittiön lattialla ja nouse sitten aamulla uusin voimin ja käy vaikka neuvolassa puhumassa, Päivi kertoo.
Muisto puistattaa Päiviä vieläkin.
– Jos minulta olisi katkennut jalka, ne olisivat tulleet heti. Kyse oli ihan samasta asiasta: en pystynyt hoitamaan lapsiani. Siellä olisi voinut sattua vaikka mitä ja nämä sanoo, että kaikki on väsyneitä.
Pertti pudistaa päätään.
– Se oli kyllä käsittämätöntä ammattitaidottomuutta.
Sekä Päivi että Pertti ovat kertoneet lapsilleen avoimesti sairaudestaan heidän ikätasonsa huomioon ottaen.
– Olen sanonut, että tämä ei ole teidän syy. Te ette ole tehneet mitään pahaa. Sairaus ei ole lapsilleni mikään peikko, kolmen lapsen äiti Päivi Storgård sanoo.
Jos se täytyy sanoa erikseen ääneen, ettei syy ole teissä, niin jossain on vikaa. Miten on luotu lähtökohta, jossa lapsi syyllistää itseään vanhempansa sairaudesta?
– Tietysti vanhempana mietin, miten sairastumiseni on vaikuttanut lapsiin. Olenko ollut riittävän hyvä äiti? Minulla oli valtavia syyllisyydentunteita sairaala-aikana, aivan valtavia huonommuudentunteita. Mutta olen ainoa äiti heille.
Sairaus on opettanut hyväksymään elämän epätäydellisyyden.
– Olen oppinut tietyn fatalismin, että asiat menevät niin kuin niiden pitää mennä. Sellainen positiivinen kohtalonusko, että jos asiat menevät päin persettä, niiden varmaan pitää mennä, Pertti sanoo.
– Mutta enää ei uskalla suunnitella tulevaisuutta ja asettaa tavoitteita. Sitä vaan elää päivän kerrallaan ja miettii, että tästä tulee varmaan ok päivä. Uskon olevani ymmärtäväisempi ja suvaitsevampi kuin ennen. En ole niin kärkäs tuomitsemaan ihmisiä, kun tietää, millainen ihminen sisimmässään voi olla ja miten se voi erota ulkokuoresta.
Päivi sanoo, että ymmärrystä on hyvä myös avata muille.
– Ehkä kaikkein parasta mikä sairaudesta on seurannut, on että olen pystynyt auttamaan muita ihmisiä. Olen kiertänyt vuoden puhumassa mielenterveysasioista. Olen voinut laittaa hyvän kiertämään.
Sairauden paljastumisen jälkeen freelancerina työskentelevällä Päivillä on ollut vähemmän töitä.
– Sairastumisesta kertominen saattaa joissakin tapauksissa olla ammatillinen itsemurha. Sitä ei voi tietää, Päivi sanoo.
PUM!
Parhaillaan Päivi elää parisuhteessa ja kirjoittaa toista romaaniaan. Sen aihe on rakkaus. Hän on myös RKP:n kansanedustajaehdokas.
– Kyllähän se mietityttää, ymmärtävätkö äänestäjät, että meitä on kaikenlaisia. Mutta minulla on sentään diagnoosi ja siihen hoito.
– Kyllä eduskunnasta löytyisi yhtä jos toistakin diagnoosia, Pertti nauraa.
Marraskuussa tyttärensä ristiäisissä naimisiin mennyt mies on hyvällä mielellä. Pertti muuttaa perheensä kanssa uuteen kotiin minä hetkenä hyvänsä.
– Ajattelen, että uusi koti on kaiken hyvän alku. En olisi uskonut, että kaikki järjestyy. Luulin, että tie olisi viitoitettu jo, mutta elämä yllätti. Kun sai kärsiä, niin nyt on hyvän aika.
Pertti myöntää, että tähän pisteeseen on ollut pitkä matka. Aiemmin hän ei täysin pystynyt luottamaan tunteisiinsa, koska mietti, että ovatko tunteet sairauden masinoimia vai onko kyseessä aito, vilpitön minä.
Ja sairaus on jotenkin täysin erillinen asia? Se ei ole osa sinua?
– Mutta sitten kun aikaa kului, huomasin, että kyllä se olen minä, joka tunnen näitä tunteita, ja opin luottamaan tilanteeseen. Minulla on ollut arvottomuuden tunteita, mutta niistä päästään yli ajan kanssa ja hyvillä lääkkeillä. Se parhaiten nauraa, jolla on parhaat lääkkeet, Pertti sanoo.
Päivi ja Pertti purskahtavat nauruun.
Gah! Wanha!