Diagnooseja ja kuiskailua
Diagnooseja ja kuiskailua
Yksi valvottu yö taas takana. Jos yöllä ei tunnu erityisen pahalta, niin ei pidä jäädä tunnustelemaan oloaan. Sieltä se heti hyökkää - ahdistus.
Aamulla venyn ja vanun. Saan vähän syömistäkin alas. Psykiatria tapaamaan. Selvästi rytmihäiriöitä, mutta juna liikkuu.
Omituinen pikkumies. Pienet ihmiset ovat aina vähän epäilyttäviä. Alle 180senttiset ovat pieniä ja kymmenen senttiä lyhemmät selvästi epäilyttäviä. Puhallus, kyllä tämä tästä. Kysymyspatteri toisensa perään. Eihän se edes kuuntele. Koitan vastata kaikkeen. Kyllä. Juu. Ei. Tavallaan. En.
Sitten se katsoo vihdoin silmiin ja luettelee. Vaikea masennus, ahdistuneisuushäiriö ja työuupumus. Kolme diagnoosia yhden hinnalla! Eikä se tietenkään unohda muistuttaa minua siitä, että olen pipo-kakkonen. Kaksisuuntainen nopealla syklillä etenevä ohjus. Mutta senhän tietävät kaikki.
Masennus. En minä ole masentunut. Millainen ihminen on masentunut? Mitä masennus on? Minua ahdistaa. Ei masenna. Saan tehdä testin uudestaan. Tulos ei muutu. No, ollaan sitten masentuneita, jos se setää miellyttää.
Sitten se alkaa. Lääkekeskustelu. En tahdo lääkkeitä, en ainakaan mitään, mitä pitäisi syödä jatkuvasti. ”Sinut pitäisi tasata.” Muistelen kirjaa, jossa tottelemattomia lapsia uhataan neutralisoinnilla – mielikuvituksen poistamisella. Ei minua saa neutralisoida. Sanon sen ääneen.
Lopulta pääsemme yksimielisyyteen. Lääkkeitä, joita voin ottaa tarvittaessa: ”univaikeuksiin ja ylikierrostuntemuksiin”.
Sitten keskustellaan sairasloman pituudesta.
”Haluaisitko mennä takaisin, niin että aloittaisit puolipäiväisenä? ”
”Kyllä se käy.”
”Tekisitkö sitten kolmessa päivässä viiden päivän työt?”
”Tietysti.”
”Siinä tapauksessa et mene töihin kahteen kuukauteen.”
Kaksi kuukautta. Sehän on ikuisuus. Mitä minun pitäisi sinä aikana tehdä?
”Ja sitten suosittelisin terapiaa.”
Keskustelua psykoterapiasta, jonne en enää suostu menemään. Ei auta minua. Minun lapsuuteni on jo moneen kertaan kaiveltu. Lopulta yhteinen päätös kognitiivisesta terapiasta. Siellä etsitään ratkaisumalleja, käännetään empatia voimavaraksi.
Ei ihan paska reissu. Vaikka en masentunut olekaan.
Päivää leimaa kuiskailu. Ihmiset kuiskailevat ”tilastani”. Ihan kuin se olisi suuri salaisuus tai ääretön häpeän aihe. En minä tätä häpeä, miksi ihmeessä häpeäisin? Kyllä niiden häpeäjien pitäisi olla jossain muualla. Minulla ei ole mitään ongelmaa sanoa isolla ja kuuluvalla äänellä diagnoosiani, miksi olisikaan? Olen pitkään ollut mukana tekemässä tapahtumaa, jossa pyritään poistamaan mielenterveysongelmiin kohdistuvia stigmoja. Miten se voisi onnistua, jos ongelmista täytyy kuiskailla. Sinulla on harmaat silmät ja minulla kaksisuuntainen mielialahäiriö, entäs sitten? Tykkäätkö lukea tai luistella?
Lopetetaan se kuiskailu. Tietysti ymmärrän, että minua ihmiset yrittävät säästää, muttei täällä enää mitään säästettävää ole, mutta ammennettavaa löytyy varmasti.
Kotimatkalla poikkean työpaikalla, kuten aion tehdä vähintään joka toinen viikko tästä joulukuuhun. Ei tule sitten paineita, kun on aika palata töihin. Ihmiset siellä vain vähenevät. Kaikilla on tietenkin kiire, mutta ehtivät kuitenkin vaihtaa kuulumisia. Hyvä mieli. Toivottavasti heilläkin.
Olemme muutaman työkaverin kanssa sopineet jo aikaa sitten, että he tulevat ensi lauantaina kylään. Varmistan vielä kaikilta, että ovat tulossa. Yritän tehdä selväksi, että vierailu on entistäkin tärkeämpi. Pitää palata sosiaalisiin kontakteihin, niin sanoin psykiatrikin, ne kontaktit vain ovat helpompia, jos sosiaalisuus tulee minun kotiini. Vilkutellaan, viikonloppuun.
Puntaroin pitkään apteekkiin menoa. Ei kai lääkkeistä haittaakaan kotona ole. Syön jos syön. Apteekin täti kuiskailee. Ehkä se kuuluu työnkuvaan.
Väsyttää. Väsyttää oikein isosti. Vuorossa on kuitenkin päivän äiti-puhelu. Kun saan aloitetuksi, niin lapsikin tajuaa, että olen kotona. Tulee tarkistamaan tilannetta ja toteaa, että vielä hengitetään. Kiehnää hetken kyljessä ja palaa koneelleen. Äiti on selvästi valmistautunut. Ei kuulosta aivan tolkuttoman huolettomalta, enkä minä käy aivan täysillä kierroksilla.
Päivän toinen iso ponnistus. Pitää taas yrittää syödä. Ainakin kesäkurpitsan verran. Se on oikein hyvä.
Huomenna on parempi päivä. tulevana yönä minä nukun.