Diagnosoinneista
Hyvin nukutun pitkän yön jälkeen ajatuskin taas kulkee kevyesti ja päässä tuntuu olevan tilaa. Tämä ei kuitekaan ole sitä ”ajatuksen rientoa”, josta psykiatrit mieluusti meidän kaksisuuntaisten kanssa puhuvat. Heidän kielessään se tarkoittaa sitä, että ajatukset juoksevat todella kovaa ja aiheuttavat yli-impulsiivia toimintoja.
Olen tästä diagnosoinnista ja oletuksista sairauttani kohtaan kirjoitellut ennenkin, eilen availin sitä, kuinka jatkuvasti saa olla selittelemässä alkoholi- ja huumeongelman puutetta. Itsetuhoisuuden puutekin hieman tuntuu harmittavan joitakin alalla toimijoita.
Vietettyäni tässä suhteellisen paljon aikaa kuluneina viikkoina toisen kaksisuuntaisen kanssa, sellaisen ykköstyyppiä olevan, niin huomaan miten hataria nuo yleistykset ovat.
Minun kakkostyyppinä pitäisi saada hypomaanisia kohtauksia. Mutta kuten olen jo aiemmin todennut, niin vaikutan aina ulospäin hyvin rauhalliselta. Hypomania siis tarkoittaa sellaista tilaa, jossa on jatkuvasti vähän liikkeessä ja rauhaton. On vaikea istua paikoillaan ja keskittyä yhteen tehtävään kerrallaan. Pulppuaa jatkuvaa irrationaalista puhetta ja kertoo uskomattomista ideoistaan kaikille, jotka jaksavat kuunnella. Ykköstyypin mania sitten taas on sitä hiljaista, ulospäin rauhallista, aivojen sisällä tapahtuvaa maniaa. Tosin tämä minun vierestä seuraamani ykkönen on nyt ollut muutaman päivän hypomaaninen. Voisi kai kysyä onko meidät diagnosoitu oikein, vai olisiko niin, ettei mitään suuria rajanvetoja yksinkertaisesti voi tehdä. Sairastamme kyllä kaksisuuntaisuutta, se on aivan selviö, mutta emme kuitenkaan etene sairaudessamme oppikirjojen mukaan.
Se miksi tätä tässä availen johtuu lähinnä siitä, että koen jollakin tasolla tärkeäksi sen, että ihmiset oppisivat olemaan lokeroimatta meitä liikaa. Aivan kuten identtiset kaksoset voivat olla luonteeltaan aivan toiselaisia, niin olemme me pipotkin. Ymmärrän karsinoinnin tarpeen kyllä. On selvää, että meitä täytyy osata jotenkin ”koordinoida” tällaisen sairauden keskellä. Osaa täytyy lääkitä vähän tukevammin ja osaa vähän miedommin. Sairaalaan kirjatumisen yhteydessä hoitohenkilökunnan on hyvä tietää, minkä kanssa se on tekemisissä. Mutta silti laajat yleistämiset saattavat olla virhe. Meitä myös usein kohdellaan lapsina, joilla täytyy sanoa ”soo, soo” ja sellainen saa ihmisen tuntemaan itsensä jollakin tasolla turhautuneeksi. Osa meistä kapinoi tätä kohtelua vastaan siten, että toimitaan juuri sillä oletetulla tavalla.
Niinpä kiteyttäisinkin tämän jotenkin siihen tapaan, että olemme ihmisiä, joilla on kenties hieman toisenlainen todellisuus. Se onko se parempi tai huonompi on sitten arvioitsijasta kiinni. Kaksisuuntaisuuden negatiivisista puolista puhutaan paljon, mutta samalla unohtuu se, että tähän liittyy myös positiivisia puolia. Olemme useimmiten sosiaalisesti lahjakkaita ja kaikken kanssa toimeen tulevia. Meistä on helppo tykätä, luultavimmin juuri mielemme joustavuuden takia. Hyvinä kausina olemme aurinkoisia hyvän mielen lähetteliläitä ja huonoina yritämme pysyä poissa ihmisten silmistä. Olemme luovia ja paljon aikaan saavia persoonia ja jaamme mielellämme ideoitamme ja osaamistamme muiden kanssa.
Sairaus tuottaa siis myös hyviä asioita ja voi kuinka ihanaa olisi, jos joku joskus kirjoittaisi meistä artikkelin tässä mielessä.
Minun on aika mennä riemastuttamaan olemassa olollani bästistäni, joka on aina apaattinen, mutta joka sanoo, että toisinaan minun tapani toimia ja nähdä maailmaa muuttaa hänetkin hetkeksi itseni kaltaiseksi.
Jokaisella on oikeus olla oma itsensä, eikä tätä oikeutta pidä lähteä rajaamaan vain sen vuoksi, että osalla meistä on dignoosi. Tänä päivänä aivan jokaiselle on tarjolla diagnoosi, mutta tarkoittaako se sitä, että meidän pitäisi elää diagnoosiyhteiskunnassa vai sitä, että olisi aika palata siihen aikaan, jolloin ihmisiä arviotiin ihmisiä, ei lääkätieteellisinä määritelminä?
Ja jos oikein tarkasti katsot peiliin, niin tuskin sieltä aivan normaali yksilö takaisin kurkistaa. Todennäköisemmin näet sieltä itsesi kaikkine persoonasi hulluinkurisine piirteinesi ja jos hyvin käy, niin tykkäät siitä vastaan tuojottelijasta. Niin minäkin useimmiten.