Ehkä huomenna
En olisi illalla malttanut mennä nukkumaan. Tuli tartuttua kirjaan, joka alkoi viemään.
Olen yrittänyt viimeiset kaksi viikkoa lukea nukkumaan mennessäni huumorin historiaa.
Aihe on mielenkiintoinen, mutta tutkittajat tuppaavat kirjoittamaan puisevaa tekstiä. Pieni muutos siis siihen.
Yhdentoista jälkeen kuitenkin päätä tyynyyn ja silmiä kiinni.
Aamulla ylös noin suunnilleen pirteänä. Muttei kamalan kuitenkaan.
Sitä tuntui olevan ilmassa, löysin lapsen nojailemasta parven tikkaisiin ja tuijottamasta paitaansa vartti herätyksen jälkeen.
Päästiin kuitenkin ajoissa matkaan, eikä kumpikaan myöhästynyt.
Parkkipaikalla avasin auton oven lähes vauhdissa huutaakseni: "hei tyttö, mennäänkö tänään syömään?"
"Mennään vaan."
"Hyvä."
Ovi takaisin kiinni ja parkkiin.
Oli jotenkin ahdistavan hiljaista aamulla töissä. Hetken mietin, että onko puolet porukasta yllättäen irtisanottu.
Iltapäivää kohden kuitenkin löytyi muutama työkaveri lisää.
Taittelin yhtä hirviömäistä juttua ja koitin miettiä miten se näyttäisi mahdollisiman vähän runnellulta raadolta.
Oli vaihteeksi siis liikaa sisältöä käytössä olevaan tilaan.
Väsyttikin taas.
Mutta syömään isommalla porukalla. Olen huomannut, että jos en sovi jonkun kanssa lounastreffejä, niin en syö ollenkaan.
Nytkin tosin olin unohtaa, onneksi seuralaiset kuitenkin soittivat ja pyysivät mukaansa.
Ja lisää saman taittamista. Joku oivallus tuli ja kyllä se nyt kelpaa. Ei hyvä, mutta tyydyttävä.
Iltapäivästä ehdin vielä yhdet läksijäisetkin juoksemaan.
Kotiin ajellessa väsytti niin isosti, että ihmettelen kotiin selviytymistä.
Jos tämä menee kuten viime viikolla, niin huomenna pitäisi piristyä.
Toivotaan niin.
Olen koittanut piristää itseäni käsitöillä, kyllä kaikkea taas syntyikin, mutta ei vaan jotenkin tule hyvä olo.
Ei nyt pahakaan ole, mutta jotekin vaillinainen(?).
Uskotaan siihen parempaan huomiseen.