Ehkäpä sittenkin
Tietysti siivosin puuhahuoneen loppuun eilen. Tosin kipulääkityksellä höystettynä, mutta kuitenkin.
Sitten kiipeilin vintille ja hain joululaatikon alas. Ja löysin korillisen c-kasetteja. Aivan parasta.
Ilta kului siis rattoisasti. Kävin joululaatikkoa läpi, askartelin vähän joululahjoja ja kuuntelin kasetteja. Ensimmäinen sisälsi kuunnelman, jonka olimme joskus 90-luvun lopulla tehneet yhdessä veljeni ja yhden ystäväni kanssa. Toisella kasetilla oli isän Kordelinista tekemä juttu, kenties 20 vuoden takaa ja illan päätti kasetti, jossa oli veljeni kanssa parodioimme radio-ohjelmia. Välillä piti nauraa vedet silmissä.
Kymmeneltä otin lääkkeen ja aloin rauhoittumaan yötä varten.
Noutaja tuli vielä saman vuorokauden puolella. Kerran heräsin yöllä, johonkin ulkoa kuuluvaan ääneen, mutta varsinainen herääminen tapahtui vastan yhdeksän aikoihin aamulla.
Rauhallinen ja hallittu ylösnousu.
Ompelin yhden pussukan kahvipussista.
Äiti ja isä ovat taas kaupungissa, niin ajeltiin sinne kylään.
Isä kehui pirteän näköiseksi ja äitikin oli jotenkin rauhallisempi.
Jostain syystä päädyttiin kaivamaan asioita minun muististani, ehkä se oli testi. Ensimmäinen muistikuvani on ajalta, jolloin olin noin 1,5-vuotias. Särkänniemessä esitettiin Kasper –teatteria. Muistan erityisen hyvin sen, kuinka minua ärsytti se, kun nuket hakkasivat toisiaan ja kuinka lähdin pois ja menin kiipeilytelineeseen.
Sitten ammensin muistoja ajalta, jolloin asuttiin Toijalassa. Alle kahden vanhasta kolme vuotiaaksi. Ja kappas, muistikuviahan riitti, vaikka millä mitalla. Muisti alkaa tosiaan toimia.
Samaan syssyyn kuuluu ensimmäinen muistikuva pelosta tai kauhusta. Olin noin kaksi vuotias, kun mentiin päiväkodin kanssa tutustumaan navettaan. Minulle sanottiin, että seiso siinä, äläkä lähde mihinkään. Olin juuri sellainen lapsi, joka jäi juuri määrättyyn kohtaan, vaikka mitä olisi tapahtunut. Joten seisoin navetessa. Vastapäätä seisoi lehmä. Sen pää oli varmaan suurempi kuin minä. Pelotti. Sitten se alkoi kumartumaan kohti. Pelotti lisää. Sitten sen kieli tuli ulos, vähintään pääni kokoinen kieli. Kauhua. Ja sitten se nuolaisi naamaani. Niin pieni ei onneksi osaa pelätä kuolemista. Kohtaus on kyllä edelleen elämän kamalampien asioiden listalla varsin korkealla.
Muistelua seurasi äidin masinoima jumppatuokio. Selvisin ihan hyvin.
Saunastakin selvisin puhtain paperein. Ja saatoin tulla jopa puhtaana sieltä uloskin.
Ja sitten vielä lisää muistelua. Ketkä esiintyivät Vintiöissä. Mitkä olivat kyseisen ohjelman vakiosketsit. Josta päädyttiin, johonkin muuhun näyttelijöitä ruotivaan keskusteluun. Jonka seurauksena laskin, että pitää loppuvuoden aikana käyttää kulttuuriseteleitä 145 euron edestä. Tämän seurauksena sovin meneväni äidin kanssa katsomaan Muumit Rivieralla. Tämä taas johdatti minut pitämään palopuheen siitä, millaisia Muumi –kirjat oikeasti ovat ja kuinka kyrsiintynyt olen hahmojen pehmentelyyn.
Lopulta vaadin lapsen laulamaan itselleni Tao Taon tunnusmusiikin, jotta voin ajaa hyvillä mielin kotiin.
Synapsit napsuu. Hyvä niin.
On myös ensimmäistä päivää sellainen olo, että saatan vaikka kyetäkin töihin palaamiseen.
Ja pussi kahvipussista:
