Ei oikein helpota
Samanlainen väsyttää, ei jaksa –ilta, kuin edellinenkin. Joten unille ajoissa.
Kipeitä unia, mutta se lienee normi.
Tuskainen ylösvääntäytyminen aamulla ja liikkeelle.
Lehdestä puuttui yhä pari juttua ja tuntui siltä, että niiden vääntäminen ei voi olla fyysisesti eikä psyykkisesti mahdollista.
Joten vaihdoin muutamia lauseita parhaan ystäväni kanssa. Joihinkin taidenäyttelyihin ajateltiin poiketa ja päätettiin korkata Musiikkitalo myös musiikillisissa merkityksissä. Siispä etsitään joku kiva klassinen konsertti ja mennään ihmettelemään. Tai hän etsii, koska minä en jaksa. Ja ei voi mennä ennen lomaa, koska en töiden jälkeen vain jaksa. Ei tule mitään.
Ja sitten taas lehteä. Ähertämisen ja äheltämisen jälkeen se on nyt siinä kunnossa, että kun aamulla vielä vähän mietin pääkirjoitusta, niin sen voi lähettää painoon. Jätin muut sivut oikoluettaviksi työkaverille, kun poistuin töistä hyvissä ajoin. Siispä huomenna pitäisi päästä suhteellisen helpolta.
Ja lopun päivää aion tehdä hyvin vaatimattomia tehtäviä, mitä nyt iltapäivällä on yksi viestintäkokous, mutta muuten.
Kävin töiden jälkeen lapsen kanssa kaupassa. Valittiin jotain helppoa, koska en jaksa laittaa ruokaa.
”Etkö sä muuta syömistä osta itsellesi?”
”En.”
”Musta tuntuu, että sä et syö oikein kunnolla.”
”Kävin mä tänään töissä syömässä.”
”Se on vaan vähän huolestuttavaa, kun musta tuntuu, ettet sä syö tarpeeksi.”
”Mä kävin päivällä syömässä ihan oikeeta ruokaa.”
Ihan kipeä keskustelu lapsen kanssa käytäväksi. Ja sen sävy oli vähän sama, kuin teini-iässä, kun väitin äidille syöneeni koulussa. Sillä erolla, että kävin kyllä tänään ihan oikeasti syömässä. Muikkuja söin.
Katselin tuota keittiötä ja ajattelin siivota, mutta en vain saanut aloitettua. Ehkä yritän kohta uudelleen.
Onneksi huomisen jälkeen saa olla taas kaksi päivää heräämättä. Ja onneksi ensi viikolla on enää kaksi päivää töitä. Ja onneksi yksi ystävä tulee ensi viikolla yhdeksi päiväksi kutomaan kanssani.
Nyt ei jaksa taas kuvia, mutta sen sijaan tulee sitaatti. Olenhan väittänyt olevani ammattikirjoittaja, joten kirjoitin tänään ”…haluaa lisää yhteiskummallisia vaikutusmahdollisuuksia kehitysvammaisille.”
Ja iltapäivän piristys oli sitten kuitenkin, kun yksi työihminen otti yhteyttä ja kutsui mukaan suunnittelemaan viestinnän strategioita isommassa mittakaavassa. Täytyi siis, että otetaan tosissaan ja tarjotaan paikkoja sekä mahdollisuuksia. Olisin kyllä jättänyt sairastumisen väliin, mutta eivät nämä sitä seuranneet asiat ja ilmiöt ihan kamalasti syletä.