Ei paniikkia parempaa
Piti sinne Porvooseen sitten. Aamu itsessään jo käynnistyi hyvin, kun pelkkä ajatus lähtemisestä sai sykkeen nousemaan varsin korkealle. Vaan kun on luvattu, niin on luvattu.
Paikalle päästyäni tosin sitten kuulin, ettei olisikaan tarvinnut tulla.
Muuttui jokseenkin sosiaaliseksi koko tapahtuma. Paljon tuttuja, jotka haluavat kuulla kuulumisia ja järjetön määrä halailua. Sai ihan tosissaan tehdä töitä, ettei ajautunut valtavan paniikkikohtauksen valtaan.
Muutaman tunnin jälkeen seuralainen totesi, että olen aivan valkoinen. Valkoinen nyt olen aina, mutta oli kyllä itselläkin varsin kalpea olo. On ikävä tunne, kun tärisee niin sisäsäisesti kuin ulkoisestikin.
Iltapäivällä piti todeta, että lienee parempi vain lähteä kotiin tai vaihtoehtoisesti alkaa napsimaan rauhoittavia. Kotiin meneminen oli sikäli parempi vaihtoehto, että se ei tee huomisesta tokkuraista.
Lopun päivää olenkin sitten yrittänyt vääntää kasaan teatteriarviota, joka ei aivan ampumalla ole sormenpäistä ulos lentänyt. Mutta kolmen tunnin väkertämisen jälkeen se alkaa olla jokseenkin julkaisukelpoinen.
Vähän takkuaa nyt. Mutta se voi kyllä osittain johtua tuosta vedenpaisumuksestakin, joka tekee jaloista varsin mukavasti kivun kanssa resonoivat soittopelit.
Vähän sellainen alakuloinen olo, mutta kai sekin taas toiseksi muuttuu. Tilanteeseen voisi vaikuttaa varsin voimakkaasti sekin, jos vaikka söisi jotain. Siinä suhteessa lapsena oli helpompaa, aina kun olin pahalla tuulella, niin veli kehotti ottamaan leipää. Ja vaikka moinen kehotus ärsytti aivan suunnattomasti, niin useimmiten se leipä kuitenkin oli varsin hyvä ensiapu pahimpiin pahantuulisuuden osoituksiin.
Huomenna sitten keskustelu työpaikalla. Löysin jopa muistiinpanon, joka käskee olla paikalla kello yhdeksän. Hyvähän siitä sitten tulee.