Epämääräistä maniaa, ylimääräistä kipua
Kipujen vuoksi piti vetää illalla täyskäsi lääkkeitä. Katselin vielä iltasaduksi von Baghin dokumentin Tapio Rautavaarasta (oli kamalan surullista se katselu, kun tiesin ettei kameroiden sammuttamisesta mene kuin tovi miehen kuolemaan).
Ja kas, näillä eväillä tuli uni.
Aamulla hätistin pojan kouluun ja sammutin silmät vielä hetkeksi. Ennen kymmentä kuitenkin yritin ylös nousemista. Varovaisesti. Lähinnä siksi, kun en ollut varma, että minne kaikkialle sattuu.
Aika moneen kohtaan.
Haalari päälle ja lapsen huoneeseen. Oli vielä vähän maalattavaa ja ikkunat piti pestä ja lattia samoin ja kammeta sänkyyn uusi patja ja petivaatteet ja mitä niitä nyt on. Tämä muisti ei mitenkään auta tässä tekemisessä, kun unohdan jatkuvasti minne olen laskenut ruuvimeisselin tai siveltimen tai teipin. Sitten höpisee tyhmänä yksikseen, että tässä minä sitä käytin.
Oikeasti on umpimielisen typerää, että tekee ja touhuaa kaikkea vaikka sattuu niin lujaa, että silmissä pimenee ja jalat menee vähän väliä alta. Ja kyllä, sitten minä sanon itselleni, että mene lepäämään. Olen minuutin sängyssä ja toistan samaa uudelleen.
Niinpä piti pohtia asiaa tarkemmin. Paikoillaan oleminen on mahdotonta. Tekeminen on pakollista. Tulee fyysisesti paha olla, jos pysähtyy. Rauhattomuutta. Synapsit napsuu vauhdilla. Päivitän facebookia.
Iloisuutta ja hyväntuulisuutta lukuunottamatta väittäisin olevani matkalla hypomaniaan. Nämä em. tuotteet siis puuttuvat paketista. Aika veikeä olo.
Ottaisin mielummin koko paketin.
Lääkkeetkin loppuivat, ne parhaat kipulääkkeet, mutta en uskalla ajaa autoa, kun jalat toimii minkä toimii, joten apteekkiin meno jää toiseen kertaan. Tai olisi tuolla tramaleita, mutta en tee kuolemaa, joten en koske niihin.
Huomenna pitää hakea niitä, sillä illalla on vuorossa Robert Mapplethorpe. Suurin kuvallinen rakkauteni.
Pohtisin vähän syvemmin, mutta on tuota ruuvattavaa vielä.
