Että sellainen päivä sitten
Kääntyi eilen illalla vähän hommat ympäri.
Itsetuhoinen ystävä kertoi puhelimessa yrittäneensä viedä matkaansa seuraavalle etapille, onneksi kuitenkin epäonnistuen.
Ilta kului rattoisasti, kun seurasin etänä (onneksi sain auttavan ja hyvin käskevän ystävän kiinni ja hoitamaan asiaa eteenpäin), miten itsetuhoinen saadaan hoitoon.
Puolen yön jälkeen vaikutti siltä, että lääkäri on ottanut tilanteen todesta ja uskaltaan ottaa omat lääkkensä ja nukkua.
Heräsin puolikolmen aikoihin, kun sairaalaan saatettu ilmoitti, missä mennään.
Siihen herääminen oli ihan hyvä, uskalsi jatkaa unia, pienen kieppumisen jälkeen.
Sovin alkuyöstä auttavan ystävän kanssa, että mennään tänään yhdessä ulkoiluttamaan sairaalaan saatetun koiraa ja katsotaan mitä muuta täytyy tehdä.
Joten puhelin soi aamulla yhdeksältä. Hieman hiekkaa silmissä, mutta ponnistauduin ylös.
Yöllä tietysti oli ollut sen verran pakkasta, että sain viihdyttää itseäni ikkunoiden raapimisella.
Kävin koukkaamassa ystävän kyytiin ja koiraa kohden.
Hyvä sinänsä, että mentiin yhdessä - saatiin asiaa vähän keskenämme purettua.
Kotiin tulemisen jälkeen omat olot vähän heittelivät. Kun asiat oli hoidettu niin pitkälle, kun ne hoitaa voi, niin rationaalinen puoli lähti levolle.
Ikävää tärisyttämistä. Ja ehkä fyysisimpänä oksentaminen. Oksentelu ei ole minun juttunu, siksi en ole ollut mahataudissakaan sitten vuoden -86.
Joskus olen oksentanut kovan kivun vuoksi, mutta siinä se. Täytyypä siis muistaa, että kykenen myös mentaalioksenteluun.
Onhan se ihanaa!
Itsehoitonahan sitä voi mennä käppyrään tai tehdä jotain. Valitsin tekemisen. Tein kaavat lapsen housuja varten ja leikkasin ne kankaasta.
Siivosin hamekaapin 63 hametta/mekkoa. Ratkoin materiaaleiksi hankittuja vaatteita kappaleiksi.Pesin pyykkiä. Kävin kaupassa.
Kyllähän se tästä taas. On aika totaalinen väsymys, taitaa olla sekä fyysistä että henkistä.
Minulla on sellainen tapa, että uskon asioiden tapahtuvan jostain syystä.
Mihinkään korkeampiin voimiin en toki usko, vaikka Aasoista kovasti tykkäänkin.
Luultavasti olen vain elänyt sen verran rankempaa elämää, ettei pää pysy kasassa (hah-haa ja nythän se pysyy), jos ei pysty antamaan asioille jotain merkitystä.
On helpompi elää, jos vaikeuksillekin löytää merkityksen.
Mutta en helvetilläkään saa tämän hetken tapahtumille luotua merkitystä.
Ehkä sen sitten löytää retrospektiivisesti, kun akuuttivaihe on ohitse.
Oli kyllä pakko tänään hetken verran ajatella (jälleen kerran), että elämä on paljon helpompaa, jos ei välitä muista ihmisistä.
Mutta en ehkä halua takaisin sinnekään, kokeiltu, eikä toiminut hyvin sekään.
Ehkä Sir Onni tuo mukanaan jonkin uuden tarkoituksen.