Haistelua
Ei aamulla herätyttänyt.
Lapsi meni kouluun.
Menin nukkumaan.
Kymmeneltä alkoi helpottaa.
Pesin koneellisen legoja ja koitin tsempata itseäni maailmalle.
Hain Motonetista hienoja ruuvimeisseleitä ja Biltemasta sisälakkaa sekä liitutaulumaalia. Lapsen sängyn sarjakuvittaminen muuttuikin jonkinlaiseksi remontiksi.
Selvittyäni näin suurista toimenpiteistä soittelin suljetulla olevalle ystävälleni. Hän on kyllä ihastuttavassa manian tilassa. Harmi ettei maailmaa ole rakennettu maanikkoja varten, olisi paljon mukavampaa. Vauhdikas puhelu, sovittiin että menen viikonloppuna viihdyttämään häntä. Ja selvitän millä väreillä voimme värjätä koiran seepraksi.
Perusjuttuja.
Jatkoin lapsen huoneen setvimistä. Lapsi tuli koulusta ja setvittiin huonetta vielä lisää.
Isä tekstaili ja kyseli, että josko lähdettäisiin hankkimaan lapselle uutta patjaa. Jotain sellaista taisin eilen kysellä. Tuli sitten poimimaan meidät täältä kyytiin. Isälle oli tärkeää päästä purkamaan viime päivien tapahtumia, hän on ollut yhdessä äitini ja toisen enoni kanssa selvittelemässä vainaaksi ryhtyneen enon asioita. Olen monesti miettinyt, että kun joku kuolee, niin emme ymmärrä ketä kaikkia se koskettaa. Näemme vain ne ilmeisimmät ihmiset. Isäni tehtävän näen tässä sellaisena, että hän on äidin tukena ja auttaa käytännön asioiden kanssa. Isä on kuitenkin tuntenut enoni yli neljäkymmentä vuotta, tottakai kuolema herättää tuntemuksia myös hänessä. Etenkin lapsuudestani muistan monta kohtausta, jossa pöydän ympärillä istuivat isä ja molemmat enoni ja minä sitten keikuin milloin kenenkin polvella ja olin mahdollisimman äänetön, ettei kukaan keksisi käskeä minua nukkumaan.
Samoin ajattelin tämän kuoleman kanssa nuorinta serkkuani, häntä joka meistä on eniten viettänyt aikaa vainaaksi heittäytyneen kanssa viimeisten viidentoista vuoden aikana. Häneen ymmärsinkin ottaa heti kuoleman jälkeen yhteyttä ja tarjota terapia- ja lettupalvelua tarpeen vaatiessa.
Mutta ei ole olemassa kaavaa siitä, ketä kenenkin kuolema koskettaa, pitäisi ymmärtää katsoa ympärilleen ja havainnoida niitä itselle läheisimpiä ihmisiä.
Vainaa on lempisanani. En tiedä miksi, mutta niin on ollut siitä asti, kun keksin että ihmisellä voi olla lempisanoja. Vainaa, Tuonela ja Kalmisto. Synkkää settiä, jo 80-luvulta asti. Heh.
Olen käynyt enoni vaatteita läpi. Ne kaikki tuoksuvat enolle. Ihan samalle kuin sillon, kun kiipesin enon syliin katsomaan, miten puu muovautuu käsissä. Enoni oli puuseppä. Samalle enolle, joka lämmitti savusaunaa ja kertoi, että kaapissa olevat tyhjät viinapullot ovat sitä varten, että tulee kylään joku joka ei juo – että on mitä tarjota. Samalle enolle, joka jaksoi istua ikuisuuksia hiljaa veden liikettä tuojottaen. Sille enolle, jonka kuulo heikkeni varhain ja joka sanoi aina, että ”jaa, mitenkä?”. Ja sille enolle, joka opetti ettei tarvitse edes yrittää olla kuin muut, koska ainoa jota sinun on pakko miellyttää olet sinä itse.
Minulla on miljoonia ajatuksia siitä, mitä aion hänen vaatteistaan tehdä. Mutta jotain jätän sellaisiksi kuin ne ovat ja suljen laatikkoon, toivoen että enon tuoksu säilyy siellä.
Kun olin lapsi, niin isä kertoi mitä tarkoittaa ylösnousemus. Se on sitä, että kuolluttu ihmistä muistetaan niin paljon, että hän pysyy meidän elävien mukana. Isäni on viisas mies. Ja enoni on noussut ylös.