Hartola se on!
Kävinpäs sitten tutustumassa terapauttiin. Ei paha juttu ollenkaan. Tietysti olin heti sitä mieltä, että pakko olla hyvä tyyppi, jos on parta ja pitkä tukka. Nämä ovat niitä hassuja genrejuttuja, mutta kun tavallaan on puheissa itsensä laatuisen ihmisen kanssa, niin se kanssakäyminen on yksinkertaisesti helpompaa.
Oli sillä tavalla rauhallisen oloinen mies, ettei tullut sitä normaalia ”kauhe kiire puhua” -tunnetta. Siinäpä tätä henkilöhistoriaa sitten käytiin söpösti lävitse. Onhan tuota painolastia aika paljon ja nyt kun olen muutaman päivän käynyt läpi vanhoja päiväkirjoja, kortteja ja kirjeitä, niin kaikki jutut ovat aika pinnassa.
Tuohon ulkopuolisuuteen päästiin tarttumaan yllättäen ihan lennosta, jotenkin helpottavaa, kun joku ulkopuolinen sanoo ääneen, että pahin mätäpaise on ollut Hartola. Ja varmaankin ne ensimmäiset askeleet ulkopuolisuuden suhteen on otettu siinä vaiheessa, kun 6-vuotiaana jouduin pannaan, uskonnollisista syistä.
En yhtään muista olenko näitä asioita koskaan täällä avannut, niin jospa vähän tiivistettäisiin. Olin varsin iloinen lapsi viisi vuotiaaksi saakka, kenties jopa normaali, mutta kekseliäs. Hartolaan muuttaminen, muutti sitten tämänkin. Se alkoi esikoulusta tai ehkä siitä, etten saanut käydä esikoulua muiden kanssa, koska olin pakana. Minut lähetettiin kolmenkymmenen kilometrin päähän esikouluun, en tosin pitänyt sitä kärsimyksenä, koska en muusta tiennyt. Kun koulu sitten alkoi, en tuntenut luokkakavereitani valmiiksi.
Ensimmäisellä viikolla kouluun piti viedä kastekuva. Sellaista ei tietenkään ollut, joten vein sen sijaan kuvan, jossa istun potalla. Ehkäpä se itseni normaaliksi väittäminen oli sittenkin virhe.
Koulussa sitten keskusteltiin siitä, että miksi minua ei ole kastettu. Seitsemän vuotiaan on aika vaikea tällaisia asioita selvittää. Paikkakunnalla toimi erilaisia kerhoja ja aina joskus joku otti ja pyysi lähtemään mukaan. Kävin aika monessa kerhossa kerran, kerran siksi, että jokaisen käynnin jälkeen kerhohuoneen oveen ilmestyi lappu, jossa luki: ”Vain seurakunnan jäsenille”. Mutta kyllä sellaisenkin kanssa voi elää.
Kolmannella luokalla en enää mennyt uskonnon tunneille, olin mielestäni jo kuullut tarinan ja kaikki muu mitä tunneilla tapahtui oli aika ahdistavaa. Yhdeksän vuotiaana jouduin jonkinlaiseen väijytykseen. Kylässä pidettiin kinkerit ja minut houkuteltiin mukaan lupaamalla pullaa ja mehua. Paikan päällä sitten laitettiin istumaan yksin salin keskelle ja kirkkoherra alkoi esittämään minulle Sanaan liittyviä kysymyksiä. Yleisönä toimivat kaikki lähikylien lapset ja opettajat. Pienenä pettymuksenä taisi olla se, että kyllä minä niistä kysymyksistä sillä kahden vuoden kokemuksella selvisin.
Tämä tapaus sitten herätti muiden seurakuntien edustajat. Yhtenä päivänä ovelle ilmestyi helluntailainen, joka kertoi, että heidän kerhoonsa olen tervetullut. Mukaan siis. Ensin olikin ihan kivaa, askarreltiin. Muutamaa viikkoa myöhemmin alettiin uskonnollinen aivopesu. Lakkasin käymästä kerhossa. Sitten oli jehovien vuoro, ne ilmestyivät meidän pihaan aina, kun leikin veljeni kanssa ulkona. Ensin yritettiin taas houkutella mukaan pullalla ja mehulla, mutta olin läksyni oppinut. Seuraavaksi uhattiin kadotuksella jollaiseen kaltaisemme pakanoiden jälkeläiset auttamatta joutuvat. Sitten alkoi väsytystaistelu, jossa meille luvattiin taivasten valtakuntaa, kunhan seuraisimme heitä ja kävisimme ahkerasti salilla. Epäilemättä siellä olisi ollut hyviä kuntoilulaitteita.
Yleissanoma kaikilta kuitenkin oli sellainen, että sinä et kelpaa sellaisena kuin olet, mutta jos annat meidän muokata itseäsi, niin sinusta tulee vielä hyvä.
Käsityön opettaja oli papin tytär, joka ei halunnut opettaa pakanaa. Tosin hän tyytyi vain sanomaan kaikkieen, että ”älä edes yritä, kun et kuitenkaan opi.”
Kun luokanvalvojaksikin tuli papin tytär, niin touhu muuttui astetta kovemmaksi. Opettaja hakkasi karttakepillä paholoista minusta ulos ja ohi mennessään useimmiten talloin korkokengillään varpaitani.
Sitten muutettiin pois Hartolasta ja vuoden verran kaikki oli ihan hyvin.
Ja sitten muutettiin taas ja sama touhu jatkui. Suljettiin yhteisön ulkopuolella selityksenä pakanallisuuteni.
Muistan kyllä lapsenakin ihmetelleeni sitä, mitä sitä olisi voinut omalle kastamattomuudelleen tehdä? Mietin, miksi aikuisilla on oikeus rankaista teoista, jotka eivät ole omiani ja samalla antaa muille lapsille avoin lupa sulkea kaiken ulkopuolelle.
Vaan lopulta, en ehkä olisi oppinut arvostamaan itseäni juuri tällaisena ilman näitä kokemuksia. En ehkä jaksaisi kapinoida kaikkea vastaan, enkä arvostaisi ihmisten tekemiä valintoja. Voihan olla, että käyttäisin aivojankin aivan toisin. Jokainen kokemus, kuitenkin kasvattaa ihmistä – suuntaan tai toiseen.
Ehkä hyvä nyt lopuksi vielä summata nykyistä suhdettani uskontoihin. Se on täysin kiihkoton, en jaksa enää vastustaa kaikkea mahdollista. Jos joku kysyy omasta vakaumuksestani, niin sanon olevani vakaumuksellinen pakana. Joka tosin ei tarkoita, että oikeasti uskoisin aasa-jumaliin, mutta jos puhutaan jumalista, niin otan mielummin kaksi kourallista sekopäitä, kuin yhden despootin. Nykyisin kuitenkin arvostan ja kunnioitan toisten uskoa. Olen myös vakaasti sitä mieltä, että sellainen usko on mahtava voimavara käytettäväksi ja omalla omituisella tavallani olen onnellinen niiden ihmisten puolesta, joilta tällaista uskoa löytyy.
Kas näin, olisiko ulkopuolisuuden oppitunti yksi takana?
Vaan terapeutista vielä. Sain kotitehtäviä, jotka jo nyt tuntuvat järjellisiltä. Jatkossa ongelmiani ratkotaan myös erilaisten visuaalisten kaavioiden avulla ja pyritään pitämään tahtia hiljaisena, johtuen taipumuksestani mustaan ja valkoiseen. Lupasipa tuo vielä opettaa senkin, että harmaa on väri. Jotain kai tehdään myös ylikorostuneelle oikeudenmukaisuuden tarpeelleni ja lopulta pistetään pinkki rusetti paketin päälle.
Njäh. Mutta noin oikeasti, jäi varsin hyvä tunne tuosta käynnistä ja uskon tästä nyt olevan jonkinlaista apua tämän tilanteen hahmottamiseen. Ehkäpä se tästä aivan oikeasti iloksi kääntyy.