Heblou! Kusi, diva?
Ainakin ne SImCityssä sanoo tolleen koko ajan. Parasta.
Huono yö. Nukuin, mutta se ei vaan riitä.
Potkin pojan aamulla kouluun ja yritin kirjoitella yhtä työjuttua. Pääpaino siellä yrittelyssä.
Kävin ortopedilla. Tuntuu aina hyvältä, kun ne vääntelee mun raajoja. Ja rakastan kommentteja ”miehekästä rutinaa” ja ”onhan näissä vikaa” sekä ”oletko kokeillut voiteluhoitoja”. Arh.
Mutta joo hajalla on. Jotain voidaan yrittää tehdä. Ei avata, jos ei oo pakko. Kun mulla ei ole taipumusta toipua niistä leikkauksista, on noita riskejä. Sopii mulle, niin eivät pääse viemään rannekkeita. Jonakin päivänä, kun jaksan niin äänitän polviani ja lataan ääntä tänne. Siitä tulee ihanaa!
Tulin kotiin ja vastailin muutamaan sähköpostiin ja yritin kirjoittaa lisää. Ja sitten kirjasin itseni töistä ulos, kun ei vaan pysty. Ajattelin ottaa tirsat.
Pidin silmiä kiinni reilun tunnin. Sitä se on. Uni ei tule lähellekään, vaikka olisin kuinka väsynyt. Ei vaan tule. Sitten se lepo ja tirsaaminen on sitä, että pidetään silmiä kiinni ja keskitytään hengittämään rauhallisesti. Vähän kaivaa päätä.
Ryhtiliikkeellä jaksoin käydä pitämässä suomi-kerhoa pitkästä aikaa. Kahdeksan oppijan kanssa mietittiin sitten tätä ihmeellistä kieltä ja maata. Tulkattiin työhakemuksia suomeksi ja mietittiin miten kirjoitettaisiin siihen sopiva hakemus. Hauskaahan meillä oli ja aika loppui taas kesken. Aina se hauskaa on, kun sinne asti jaksaa. Mutta tämä jälkitila. Ihan tyhjiin imetty taas. Ei paljon mitään jäljellä.
Pitäisi jaksaa ainakin pestä tukka.
Menen vielä illalla Peppi Pitkätossun ensi-iltaan, ehkä jopa jaksan kirjoittaakin siitä jotain. Se saattaa kyllä olla ihan piristävääkin. Täytyy toivoa.
Ennen sitä ehtisi vielä höyryttämään neulekappaleita ja pohtimaan elämän tarkoitusta.
”Onneksi” tätä jaksamattomuutta ja alamaissa olemista on muutenkin liikkeellä, siis muillakin, voin taas uskotella itselleni, että se on joku virus.