Herättelyä
Otin illalla lääkkeet, mutta uni ei oikein ottanut tarttuakseen. Kieppumisen päätteeksi nukahtamispilleri ja hyvin toimi.
Nuosin aamulla herättämään lapsen ja päätin jäädä itse samointein hereille, pitää alkaa vähän harjoittelemaan töihin paluuta varten.
Sen verran väsynyttä kuitenkin, etten oikein mistään saanut otetta. Kävin useasti kääntymässä ompeluhuoneen ovella pää täynnä ideoita, mutta en sitten kuitenkaan saanut aloitetuksi mitään.
Ehkä huomenna sitten ompeluttaa. Tai tekee ylipäänsä mieli tehdä jotain. Päivä kului lähinnä lukemalla, voisi sitä tietysti aikansa pöllömminkin käyttää. Kovasti sellaista päänsisäistä jäsentelyä menossa, ehkä välillä sitten pitää pysyä paikollaan, että aivot saavat työskennellä. Vaikka yleisesti ottaen olen sitä mieltä, että parhaat ajatukset ja päättelyketjut syntyvät, kun kovasti tekee jotain.
Iltapäivällä selvittelin yhdelle ystävälle asunto- ja työjuttuja. Niiden eteenpäin liikahtamisesta nyt sentään tuli sellainen olo, ettei ihan hukkaan päivä mennyt.
Suihkuunkin pääsin. Olen nyt viikon verran peseytynyt normaaliksi, ehkä sekin voitaisiin laskea jonkinlaiseksi edistykseksi. Puhtaat vaatteet ja puhdas tukka lienevät ihan positiivisa sitä ajatellen, että pitäisi oikeasti olla tekemisissä ihan oikeiden ihmisten kanssa.
Alkuillasta ajelin taas katsomaan sairaalassa olevaa ihmistäni. Oli ihan iloinen vierailu, kaikuja normaalista höpinästä. Ja puhdasta ajatusten vaihtoa, sellaista onkin ollut vähän ikävä.
Tuleva esimies on alkanut mietityttämään. Että millainen ihminen hän oikeastaan on, oman kuntoumiseni kannalta olisi toivottavaa, että kyseessä on jollakin tavoin joustava henkilö. Jos töihin menemisen aikaan tulee sellainen olo, että ajetaan heti uudelleen nurkkaan, niin saattaa käydä kaikki oleminen todella raskaaksi. Ei oikein jaksa edes ajatusta sellaisesta raskaasta. Isoimpana toiveena tietysti, että hänen kuvioon tulemisensa vapauttaa minut tekemään rauhassa omaa päätyötäni – kirjoittamista. Ja jos oikein hyvin kävisi voisin alkaa taas viihtymään töissä.
Se viihtymättömyys on vähän pelottava ajatus. Olen aina viihtynyt töissä. Olen aina halunnut tehdä töitä ja käydä töissä. Viime aikoina mikään näistä elementeistä ei ole ollut läsnä.
Viihdyn kyllä oikein hyvin siellä teattereissa. Ja kirjoittelen mallikkaasti arvioita, välillä haastavia ja tuskan kautta syntyviä, mutta se ei ole sellaista loppuun polttavaa tuskaa vaan tervehenkistä luomisen tuskaa. Tavallaan se tietysti voisi tarkoittaa sitä, että pitäisi punnita ammatillista tulevaisuutta uudelleen, mutta juuri nyt eivät voimat ja into riitä ihan niin suuritöiseen ajatteluun saati sen toimeksi saattamiseen. Annanpa ajatusten jatkaa elämäänsä päässäni, ehkä ne sieltä vielä valmiina ulos pullahtavat.