Iloisia juttuja
Valmistauduin illalla viettämään laatuaikaa viimeisimmän suosikkini Oliver Queenin kanssa, kun ovikello soi.
Meillä ei oikeastaan soi ovikello, se ei pidä isoa ääntä ja harvemmin nyt muutenkaan kuka yllättäen saapuu.
Mutta eilenpä saapui.
"Ihan salesti luulin, että olen unohtanut."
Niin luulinkin, ollaan ihan rehellisiä päivämäärien muistaminen ei ole veljeni vahvuuksia.
Ollaan vielä rehellisempiä, kuukausien muistaminen ei ole veljeni vahvuuksia.
Mutta siinä se seisoi oven takana. Toi siskolleen Pepsi Maxia ja Snöreneitä.
Kaiveltiin menneisyyslaatikoita koko ilta, nauratti taas kovasti.
Voi olla, että jollekin on vielä jäänyt epäselväksi, niin kerrataan nyt vielä.
Ihan virallisesti, minulla on maailman paras veli.
Unetkin olivat jotenkin rauhallisempia. Ei se toki minua heräämään saanut. Lapsen toimitin ulos ja pää takaisin tyynyyn.
11.45 havahtuminen.
Sitten taas sellaista hidasta venymistä ylös.
Ajattelin tehdä toisen laukun, kun olin ajatellut sitä tarpeeksi, niin siirryin koneiden luo.
En voi koskaan tehdä kahta samanlaista asiaa. Olen hirveän hyvä asioissa, jotka ovat aina erilaisia.
Minun täytyy tehdä työtä, joka ei jatkuvasti toista itseään ja elää jonkinlaisen muutoksen alla jatkuvasti.
Koska muutoin muutun todella huonoksi. En jaksa keskittyä asioihin, jotka toistuvat samoina.
Siksi en koskaan tee kahta samanlaista käsityötäkään. Pelkkiä uniikkikappaleita.
Luulen, että tämä rutiinien välttely ja muutoshakuisuus on jotenkin yhteydessä kaksisuuntaiseen mieleeni.
Ompelin siis. Ja täytin valmiiksi Onnin tilauslomakkeen. Huomenna painan "lähetä".
Ilta vietettiin lapsen uudessa ryhmässä. Hän kun pääsi mukaan sellaiseen "tukevaan" toimintaan.
Oli itseasiassa hauskaa. Todella väsyttävää ja hauskaa. Ryhmään kuuluu viisi lasta ja oma jälkeläiseni löysi heti toisen samanlaisen.
Uskomatonta. Me on yritetty etsiä niitä samanalaisia kaikkialta. Mutta onneksi ammatti-ihmiset osaavat hoitaa sen puolestamme.
Ja mikä hämmentävintä taidan itse pitää tämän uuden ystävän äidistä. Jopa siinä määrin, että saatan kutsua heidät kylään.
Lapsella on nyt sitten ensi viikoksi ohjelmaa. Maanantaina seinäkiipeilyä, tiistaina Kärpät-HIFK matsi ja keskiviikkona Reaktori ja sen päälle yökylään.
On jotenkin itsellä levollisempi mieli, kun pojalla on oikeaa ja sosiaalista tekemistä.
Laukunkin viimeistelin vielä illalla, joten ihan iloisen oloinen päivä. Nyt tietysti väsyttää.
Kun vielä keksisin miten saisin itseni oikeasti ulkoilemaan. Siis kävelään tuonne ulos, niin sitten voisivat olla ratkaisut lähellä.
Se on aika kiva.