Ilonhetki, kauhua ja surua
Tämä minun elämäni, se on jotain mitä ei todennäköisesti pitäisi olla olemassa.
Ei kukaan pysty kohta enää tosissaan uskomaan, että kaikki mitä kirjoitan tänne on totta. Pakko vaan jälleen kerran todeta, että todellisuus on tarua ihmeellisempää. Tästä kuluneesta päivästä saisi elokuvan.
Aamulla herääminen oli todella tahmeaa. Jos olisi ollut fiksu, niin ei olisi noussut ollenkaan.
Nousin kuitenkin ja menin kiltisti suihkuun.
Ajelin auton työpaikan taakse. Matka tosin vei vähän aikaa, koska edelläni ajoi puhdistusauto, joka imi hiekkaa tienreunoista. Tietysti sellaisella tieosuudella, jossa keskellä on koroke. Onneksi en ole helposti hermostuvaa tyyppiä.
Hyppäsin myöhässä olevaan junaan ja suuntasin itseni lääkäriä kohden. Odotushuoneessa törmäsin työkaveriin ja vaihdettiin kuulumisia. Hänet kutsuttiin sisään, mutta minuapa ei. Ennen kuin neljäkymmentä minuuttia myöhemmin. Lääkäri pahoitteli odotusta. Mutta minä olin odottaessani sivistynyt, luin Mary Kay pyramidihuijauksista, Talvivaaran malmittomuudesta, Sanin vaikeasta nuoruudesta ja jostain oikeasti mielenkiintoisesta henkilöstä, en vain muista kenestä.
Lääkärin kanssa käytiin asioita läpi. Ei ole mitenkään varmaan, että palaan 16.3 töihin. Kuntoni ei ole kuulemma erityisen hyvä. Lisäksi on käynnissä Kelan kanssa viides taistelu, sillä heidän mielestään työpäiväni on 15 minuuttia liian lyhyt, jotta minulle voitaisiin myöntää osa-sairauspäivärahaa. Tulee varmasti yhteiskunnalle halvemmaksi maksaa minulle sitten pidemmältä ajalta täyttä sairauspäivärahaa. Olisi olemassa toinenkin paikka kyseiselle rahalla, sitä voi hakea työeläkeyhtiöstä. Mutta käsittely kestää kahdesta kolmeen kuukautta, enkä nyt haluaisi ehkä ihan kesään asti sairauslomalla olla.
Menin kääntymään töissä.
Se oli ihan hauskaa. Päivitettiin kuulumisia, kun en nyt ole jaksanut sielläkään erityisemmin vierailla.
Olin sopinut iltapäiväksi treffit tuntemattoman ihmisen kanssa, aioin lahjoittaa hänelle askartelulehtiä. Tapasimme ja hän oli kamalan kiitollinen ja minä iloinen, kun toinen tuli onnelliseksi. Ehdin ottaa kaksikymmentä askelta toiseen suuntaan, kun tuntematon nuori nainen pysäytti minut.
”Anteeksi, mä uskon hyvään karmaan.”
Ja sitten hän ojensi minulla pienen Timanttiset paperipussin.
”Pane se joskus kiertämään.”
Kiitin ja lupasin toimia juuri niin.
Menin kauppaan hakemaan kolaa, edessä jonottaneilta pikkupojilta puuttui jokunen sentti ostoksistaan, joten maksoin sen heidän puolestaan. Pojat olivat sitä hyvin kasvatettua lajiketta, jotka oikeasti kiittivät ja tulivat iloisiksi. Kehotin heitä vain auttamaan joskus jotakuta, joka tarvitsee apua. Pojat lupasivat.
Kävelin autolle ja avasin paperipussin. Siellä oli hopeinen laatikko, joka oli suljettu lahjanaruilla. Sisältä paljastuivat hopeiset korvakorut, neliapilat.
Ihmiset saattavat olla uskomattomia!
Olin sopinut äidin kanssa teatteriin menemisestä, joten heitin auton kotiin ja vaihdoin bussiin. Ajattelin, että kerron äidille tänään vain iloisia asioita, kun hänellä on niin suruinen mieli.
Äiti odotteli jo kohtauspaikalla ja minä nopeasti kävelin hänen luokseen.
”Sinun kävelyäsi on ihan karmivaa katsella. Se on kun isää katsoisi. Miten sinä osaat toista jalkaasikin vipottaa ihan samalla tavalla, vaikka et ole sitä edes loukannut.”
”Mallioppiminen on aika kova juttu.”
Ja niin se varmasti meneekin, isä oli lapsuuden idoli, olen tasan tarkkaan matkinut jokaista liikettä ja elettä, jotka isä on tehnyt.
Käveltiin teatterille ja kerroin positiivisia asioita, niitä oli yllättävän monta ja päivän karma-episodi vielä siihen päälle.
Mentiin teatteriin. Vietiin takin. Haettiin media-aitiosta juomat ja leivokset ja juteltiin. Sitten suunnattiin alakertaan odottamaan näytöksen alkua.
Muutamaa minuuttia myöhemmin kuului kamalaa naisen huutoa ja samassa hetkessä portaita pitkin lensi alas kaksi ihmistä pää edellä. En ole ehkä ikinä, ikinä, nähnyt mitään yhtä kamalaa. Kyseessä oli vanhempi pariskunta, mies on näyttelijä. Mies tuli portaita selkäedellä alas ja kun hän pudotuksen jälkeen avasi silmät, niin olin varma, että hän on kuollut. Mutta ihme kyllä hän hengitti ja oli tajuissaan. Nainen tuli portaat alas kasvot edelle ja hänen tilanteensa oli heikompi. Hengissä hänkin, mutta heikommin – toivotaan, ettei se ollut hänen viimeinen iltansa. Mies onnistui jotenkin tolkuttamaan itsensä ylös ja kumartui vaimonsa ylle, yrittäen auttaa tai tehdä mitä vain. Ja se oli niin riipaisevan näköistä ja niin yksityistä, ettei sellaista pitäisi kenenkään katsoa. Paikalla oli onneksi lääkäri, joka otti hommat haltuunsa.
Ja sitten piti mennä saliin, koska teatteriesitys alkoi. Ja se alkoi noin suunnilleen ajallaan. Mutta alku meni itseltäni ihan ohitse. Edessäni olevat salin ainot, kaksi tyhjää paikkaa, teki kaikesta niin konkreettista. Saliin myös kuului, kun ambulanssit tulivat paikalle ja lähtivät ja samoin poliisien saapuminen ja lähtemin. Yritä siinä sitten keskittyä herkkävireiseen draamaan.
On vähän toisella tapaa haastavaa tästä esityksestä kirjoittaminen.
Tulimme salista ulos ja äiti kysyi, sainko esityksestä mitään irti?
Minä sitten vastailin, että vähän niin ja näin.
”En halunnut sinun keskittymistä häiritä, niin en kertonut tätä ennen saliin menoa.”
”Voi ei, koska?”
”Tänään puolikolmelta.”
Niinpä siis. Enoni on kuollut.
Kuka tätä mun elämää käsikirjoittaa?
Käveltiin sitten vähän hitaammin bussipysäkille ja juteltiin näistä asioista. Lupasin ensi viikolla autella hautajaisiin ja asunnon tyhjentämiseen ja muuhun sellaiseen liittyvissä asioissa.
Ja kun tähän päädyttiin, niin kerroinpa sitten samalla lääkärin puheet ja muutkin mukavuudet.
Ja nyt en tiedä haluanko ottaa lääkkeitä, koska en ehkä halua katsella niitä unia, jotka minua odottavat.