Jaksaa, jaksaa
Otin yötä vasten rauhoittavaa, en itseni rauhoittaakseni vaan nukkuakseni. Ennen nukkumaan menoa sijoitin vielä särkylääkkeet lähettyville, ettei tarvitse aamuyöllä nousta ylös saakka. Jalat kertoivat jo eilen aamulla, että sateet ja matalapaineet ovat päällä pian. Se tarkoittaa samaa, kuin helvetilliset kipupiikit.
Niinpä heräsin viideltä kipuun. Otin lääkkeen, käänsin sähköt huopaan, muistelin unia ja vaivuin uuteen. Ylös yhdeltätoista.
En nyt pirteäksi väittäisi, mutta eipä erityisen pahasti väsytäkään.
Ei ole elämäni kamalin viikonloppu, jos nyt ei kyllä kärkeäkään mitenkään uhkaa. Viikko sitten oli pahempi, joten kai se jotain nousua sitten on.
Eilen illalla päätin, että teen tänään pinaattilettuja, joten ei tarvinnut kuin tarttua asiaan. Taikinasta tuli järjettömän iso ja luovuin pikkulettujen tekemisestä, jo ennen aloitusta. Pinaattiräiskäleitä siis. Paljon.
Ja koska en millään jaksa seistä hellan ääressä, niin pesin sivussa muutamaan koneellisen pyykkiä, lajittelin puhtaat pikkupyykit ja siivosin keittiön, vessan ja kylppärin.
En yhtään tiedä, miten siitä niin uupuneeksi tulikin – lettujen paistamisesta.
Mutta hyviä lettuja. Söin niitä. Ainakin kuusi.
Ensimmäinen Artemiskin alkaa olla luettuna, viihdyttää edelleen.
Lapsi kotiutui iltapäivällä, sitten se pulputti vartin, sen verran menee nykyisin aikaa siihen, että ladataan äitiakku täyteen.
Ajattelin pelailla jotain. Meillä on Wiille yllättävä kasa pelejä, joihin en ole koskaan edes koskenut. Tietenkään en ole, kun menee vain kaikki aika hukkaan.
Kokeilin Lego Batmannia, ihan tyhmä peli. Totaalisen tyhmä. En pelaa enää. Ikinä.
Ja sitten kokeilin toista Batmannia ja lapsi tuli ihmettelemään touhua. Niin sitten istuttiin tunnin verran nenät kiinni ruudussa ja pelattiin. Minä en ole oikein puhetuulella, niin tyydyn murahtelemaan. Lapsi taas koittaa kovasti kannustaa ja huutelee ”hyvä äiti”, ”hakkaa ne äiti”, ”mä hoidan noi pommit äiti”, ”paina vaan miinusta, niin mä suojaan sua”.
Ja sitten piti taas lopettaa, kun ei jaksanut enää keskittyä.
Huomenna on se psykiatri. En millään haluaisi mennä paikalle. En yhtään. Sitä paitsi, olen voinut paremmin jo ainakin kaksi päivää. Ei varsinaisesti kohtauksia. Jos keksisin jonkun oikein hyvän syyn, niin jättäisin menemättä. Mutta en keksi. Ja olen liian velvollisuudentuntoinen.
En ymmärrä mitä hän nyt tälle tilanteelle voisi tehdä? Määrätä lisää lääkkeitä? Käskeä syömään niitä tasaavia? Ehdottaa taas niitä masennuslääkkeitä?
Jo pelkästään sinne meneminen tuntuu ajatuksena ahdistavalta. Vaan kaipa siitäkin sitten taas vaan selviää. Niinkun kaikesta.
Kovasti haluaisin nukkua ilman kemikaaleja, muttei kaiketi edes uskalla yrittää tai en oikeasti pääse huomenna liikkeelle. Unireseptoreissa lienee oikosulku, kun vain keksisi, miten sen sieltä saa sulatettua pois.
Vaan puolityytyväinen voi kuitenkin olla siihen, että tänään on jonkinlaista liikettä ollut havaittavissa (pään sisä- ja ulkopuolella).