Jalkojen ehdoilla
Yöllä nukuttiin.
Suhteellisen hyvin, mutta työt alkavat tulla uniin. Viimeisimmässä (näin niitä monta yön aikana) työkaverini otti minulta koneen pois kesken päivää, eikä suostunut antamaan sitä takaisin. Koneella oli järjettömät määrät tallentamattomia, mutta tehtyjä töitä. Oli sellainen hiipivä kauhu, että joudun tekemään kaiken uudestaan.
Onneksi kello herätti.
Ei kovin pirteä lähtö aamulle, mutta lähetin lapsen koulun ja tartuin kutimeen. Särki jo aamulla kiitettävästi jalkoja, joten oli aika selvää mihin suuntaan päivä kehittyy. Kylmät ja kosteat päivät ovat pahinta mitä ruumiini tietää.
Tein siis sukan loppuun ja totesin, että melkein tykkään mallista. Teen kuitenkin parin, mutta samaan aikaan piirtelin ja mallia uudelleen, että pääsee heti seuraavan valmistuttua jatkamaan.
Radio-ohjelmat ja käsityöt. Normaalisti tykkään yhdistelmästä kovasti. Sitten kun jalat määräävät tahdin, niin en kyllä tykkää noin suunnilleen mistään. Ärsyttäviä ovat.
Sain töistä postia: ”…on lähetetty Kelasta ns. suostumuslomake mikä (nimeni) tulisi palauttaa sinne. Aika hullunkurista että hänen tulee antaa lupa Kelalle että hänelle saadaan maksaa tuo päiväraha. Toivottavasti hän on palauttanut kirjeen pikaisesti ettei rahat sen takia seiso Kelan tilillä.”
Kuten päätellä saattaa viesti oli välitetty ja välittäjä laittoi tekstiviestin: ”Hei ks spostit. Olethan palauttanut Kelalle ’suostumuslomakkeen’ pv-rahan maksuunpanoa varten? Vastaatko spostilla.”
(Suoria toisintoja, en ole jättänyt ilkeyksissäni pilkkuja pois.)
Minähän sitten taas selvittelin, soittelin ja käytin loistavia verkkopalveluja. Ja kappas vain, siellä todellakin on saatu päätös aikaan. Aika kuluu niin nopeasti vasta olin 6.10 ja nyt siitä on jo kolme viikkoa! Ainakin Kelasta 6.10 kerrottiin, että päätös tulee kolmen viikon sisään. Saan siis rahani tällä viikolla, joten voin ostaa bensaa ja mennä ensi viikolla töihin. Puhelimessa täti lohdutteli, että saatpa nyt kuitenkin nämä takautuvasti. Pakko oli todeta, ettei se nyt erityisesti mieltä lämmitä. Laskut odottavat maksamista ja ruokakaapit olisi mukava saada taas hätävalmiuteen.
Toimitin sitten tämän tiedon viestittelijälle. Joka oli kauhean helpottunut ja jotain. Olen monesti miettinyt tätä. Normaalistihan ihmiset eivät turhaan minulle apuaan tarjoa, en varmaan vaikuta siltä, että sellaista tarvitsisin. Mutta jos yhtään olen eksyksissä tai jonkinlaisessa vaikeudessa ja tämän tuon esiin, niin ihmiset (ja etenkin hieman vanhemmat naiset) alkavat ihan tosissaan huolehtimaan minusta. Mikä ihme minussa vetoaa sillä tavalla ihmisiin? Toki tiedän olevani monella tapaa hyvin pikkutyttömäinen, joka on erittäin hyvä yhdistettynä tähän yli 180sentin varteen. Toinen vaihtoehto on, että kyseiset naiset vain ovat niin onnellisia, kun en seurustele heidän poikiensa kanssa.
Tämä ei oikeasti minua häiritse, joskus vaan hymyilyttää. Sama ihminen on voinut kohdella minua hyvinkin ammattimaisesti ja vaatia hurjia suorituksia (joihin tietysti pystyn), mutta kun esitän kysymyksen, mihin sisältyy henkilökohtainen epävarmuus, niin käytös muuttuu täysin. Parhaat ovat jopa intoutuneet kehumaan siitä, että olen ihan itse osannut tulla oikeaan paikkaan. Ja hyvin vilpittömästi. Siinä pitää aina hetkinen miettiä, että hymyilisikö vai kertoisiko, että ei enää ole ala-asteella. Yleensä hymyilen.
Ompelemisin halu iski taas. Oli ajatus tehdä muutamalle työkaverille pussukka. Ompeluhuone on kuitenkin sen verran viileä, että jalat palelevat. Ja jos jalat palelevat, niin ne suuttuvat ja muuttuvat kipua sykkiviksi hermokeskuksiksi. Lisäsin villasukkia, mutta sitten ei pysty enää käyttämään poljinta. Lajittelin napit loppuun.
Jatkoin neulomista, otin kipulääkkeet ja kuuntelin terrorismitarinoita Suomesta. Historiaa siis. Lääkkeen alkaessa vähän vaikuttaa, uusi yritys ompelukoneelle. No, jotain siellä tapahtui, mutta ei mitään mitä piti. Vaan onneksi se ei haittaa.
Toivoisin, että työ ei vielä iskisi painajaisvaihdetta päälle öisissä seikkailuissani. Olisi parempi, jos pääsisi ensin levänneenä työpöytänsä taakse ja vasta sitten näkisi niitä painajaisia. Jos kerta on pakko, vaikka ei haluu.
Epätäydellinen joulusukka.
Uudella ohjeella pitäsi syntyä parempi.
Noku oli semmonen hassu viipale jaffa-kangasta. Jossa oli pullojen pohjia ja yläosia.
Ja sitten ajattelin, että voisiko ne yhdistää. Ja tavallaan kyllä se on aivan mahdollista,
mutta jos täytyy ottaa kangasta sisään, niin pullot menee rikki, niin piti ommella ja
tikata lisäkankaat reunoihin ja siitä tulee jotain jännää, kuten varmaan pussukka.
Jahka jalat suo. Puuuuuuh.