Jännäkakka ja muita kertomuksia
Nukuinkin taas.
Heräsin kymmeneltä ja kahta minuuttia myöhemmin soitti toimitusjohtaja – suhteellisen pirtsakka aloitus. Tosin pyysin häntä soittamaan hetken päästä uudelleen, jotta olisin tolkuissani.
Ja niinhän se meni, kuten vähän eilen uumoilinkin. Kun lukee tekstejäni minua tuntematta ja täysin irrallisena, niin eihän sitä voi ymmärtää. Tai ei sillä tavalla, miten ne on kirjoitettu. Yritin sitten siinä availla tätä itseterapoimista ja kasvattomuutta ja sitä tapaa, jolla nämä tekstit syntyvät ja pulppuavat. Tai jos kirjoitan vihaavani jotakuta ja jos tuntee minut ja osaa lukea rivien välejä, niin sieltä tietysti paistaa läpi se, että itseäni lähinnä ivaan eikä mitään oikeaa vihaa ole olemassa.
Mutta joo, jonkinlainen konsensus siinä sitten löydettiin ja yritin varovaisesti availla näitä epävarmuuksia tulevan paluun suhteen. Ja ei ehkä niin yllättäen (tekstien perusteella), juttukaveri ei taida olla ollenkaan sitä mieltä, että olen lähitulevaisuudessa työkykyinen.
Ja lopulta hän sitten halusi lähettää kyseiset tekstit vielä lääkärillenikin.
Hyvä tulee taas.
Lupasin lähettää ihmiselle tuon blogin ensimmäisen kirjoituksen, joka avaa sitä tilannetta, josta syksyllä lähdettiin liikkeelle.
No tämäpä sitten sai miettimään, että mitä sitä enää uskaltaa kirjoittaa ja uskaltaako. Pitäisikö haudata koko blogi? Mutta toisaalta linja on ollut alusta asti julman rehellinen kirjoittajaansa kohtaan, enkä koe järkeväksi tai edes tarpeelliseksi sen muuttamista. Lopulta tekstini eivät ole raskauttavia ketään muuta kuin itseäni kohtaan, ja jos näillä itseni jonkinlaiseen hautaan kaivan, niin olkoon sitten niin.
Ja kuten tuolla etusivulla sanotaan:
”Näin lähtökohtaisesti olet juuri altistunut itseterapiavälineen seuraajaksi.
Siispä mitä tapahtuu, kun ihminen kuluu loppuun?
Miten sieltä lopusta yritetään rämpiä uudelleen keskelle?
Onko olemassa oikotietä toipumiseen?
Koska toipuminen muuttuu kuntoutumiseksi?
Siispä luvassa on aaltoliikettä, päivä päivältä. Yhtenä aamuna paistaa aurinko, mutta illalla onkin myrsky tai sitten ihan toisinpäin.
En pysty sanomaan mitä sisältö sitten lopulta on, sillä se riippuu täysin siitä, mitä elämäni tämän kaiken keskellä on.
Blogi ei ole mitään kevyttä iltalukemistoa, eli jos et halua vaunuun tunteiden vuoristoradalle, niin kannattaa jäädä tälle pysäkille.”
Ajattelin siinä sitten aikani kuluksi katsella missä vaiheessa Kelan päätökset ovat ja yllättäen eilen on annettu myönteinen päätös osasairauspäivärahaa koskien. Eli jos ei viedä suljetulle, niin tavallaan olisi ihan mahdollista päätyä takaisin töihin.
Tästä kaikesta niin kovin energiseksi tulleena päätin kävellä kauppaan – joka tosin on ainoa vaihtoehtokin siellä käymiseen, koska auto on rikki ja julkisilla kulkeminen liian kallista.
Koitin sitten hankkia jotain syömistä, kolaa ja jotain pääsiäistä. Lapsi lähtee huomenna leirille ja tulee vasta sunnuntaina takaisin, joten hänen pääsiäisensä on aika hyvin turvattu. Leirille saa ottaa mukaan myös omaa rahaa, korkeintaan kymmenen euroa ja minä kovin mielelläni lapselle sen ilon soisin. Joten kaivelin kaikki mahdolliset pennikipot, taskut ja sohvat ja sain melkein kympin kasaan. On lasta kohtaankin ollut aina hyvin rehellinen suhde, joten sanoin hänelle, että haluaisin antaa rahaa, mutta kun sitä ei nyt vain ole. Ja on aivan kamalaa, kun lapsi sanoo, että kyllä hän sen ymmärtää ja että se johtuu sairastamisesta, mutta kyllä se siitä sitten tasaantuu. Ja ennen rahojen vastaanottamista vielä kysyi, että jäähän minulle nyt tarpeeksi. Ihan niin valtavaan rehellisyyteen en sentään pystynyt, että olisin kertonut, että minulle jää kymmenen euroa ja sillä meidän pitäisi pärjätä viikon verran. Ehkä joutuu muutaman keksinnön tekemään, mutta jotenkinhan sitä aina on eteenpäin tarvottu.
Ajattelin siivotakin, että voisi ainakin suhteellisen siistissä ympäristössä köyhäillä. Puhtaus kuulemma on puoliruokaa.
Ja pasha on valumassa, se on sen verran energiapitoista, että kyllä sillä pääsiäisen elää. Ja onneksi poika menee leirille, niin ei tarvinnut yrittää ihan kamalan moneen pääsiäismunaan yrittää keksiä jostain rahaa.
Tänään on kuitenkin huomattavasti parempi päivä, kuin mitä muutama edellinen on ollut, noin mielellisesti. Ja kun saan loputkin tästä asunnosta siivotuksi, niin voin keskittyä vaikka vain kutomiseen.
Huomenna tulee bästis jo päivällä kylään ja voidaan pukeutua pilkkihaalareihin, katsella Captain Americaa, syödä pashaa ja suunnitella kesän festareita. Se on iloista.
Huomenna ei aio kirjoittaa mitään, joten en tule tänne muistelemaan, miksi isä kutsui pitkäperjantaita 25 vuotta sitten perkeleen pitkäksi perjantaiksi, jätän sen mielikuvituksenne varaan.
Lauantaina taas linjoilla. Hauskaa kärsimysnäytelmää!