Jarrutonta
Kymmeneltä silmät auki.
Yhdeltätoista nappasin lapsen vanhempieni luota jättäen pantiksi mysliä ja pakastevihanneksia. Vanhemmat olivat siis kaupassa.
Soittelin metrosta äidille, joka pyysi kiepahtamaan vielä heidän kauttaa, kun olemme kotimatkalla.
Lapsi höpötti koko metromatkan Kalasataman rakennushankkeiden kariutumisesta ja pilvenpiirtäjien mahdollisesta suunnittelusta.
Mentiin Ratikkamuseoon, jonne olimme sopineet tapaamisen kahden kuusi-vuotiaan ja yhden vähän vanhemman pojan kanssa. Sitten tehtiinkin kuvitteellisia ratikkamatkoja pitkin maailmaa. Ratikalla pääsee muun muassa Rovaniemeltä Huopalahteen alle minuutissa! Kävimme myös Romaniassa, Italiassa, Aasiassa, Euroopassa, Kiinassa ja Töölön uimahallissa.
Leikkiminen on mukavaa, tempaudun mielelläni sellaiseen aina mukaan. Nyt tosin hauskin hetki oli, kun ratikkaamme nousi myös mummo, joka halusi ottaa osaa leikkiin. Hän tosin osoitti kaikki sanansa minulle, joten ei lienee ihmekään, että yksi iltapäivän lapsiosallistujista kysyi olenko minä vanhempi kuin lapseni.
Takaisin tullessa olisin saanut bussissakin vielä lasten lipun, joten selvästi leikkiminen nuorentaa.
Kiepattiin vanhempien luo, tarkoituksena vain käväistä, mutta samaan syssyyn velipoika alkoi lähettelemään viestejä, joten kävin noutamassa hänet ja päädyin vielä saunaankin. Ja sitten olikin jo ilta saapunut.
Auto taitaa jäädä seisontaan. Se alkoi litkimään jarrunestettä ja jarrut toimivat hieman heikosti, ei taida uskaltaa ajella. Sitähän voisi korjailla, jos olisi rahaa, mutta kun ei ole, niin säästyy siltäkin vaivalta.
Huomenna pitäisi tehdä ihme ja herätä jo yhdeksältä.
Vajaan kuukauden päästä pitäisi palata töihin.
Ei ahdista, muttei juuri innostakaan.
Katselin eilen avoimia työpaikkoja ja kiinnostavia opiskelupaikkoja, joten haluttomuus taitaa olla enemmänkin paikkakohtaista, kuin psykologista.
Pitäisi varmaankin tehdä mielikuvaharjoituksia tai jotain.
En osaa enää käydä kääntymässäkään työpaikalla, kun siellä on niitä uusia ihmisiä.