Kaikkea voi vihata
Kokeilin illalla voisinko vähentää lääkkeen määrää. Kolmen napin sijaan vain kaksi. Kyllä minä nukuin, mutta aika kevyttä horretta se tuntui olevan. Olin yöllä ainakin hetkellisesti yhtä aikaa unessa ja valveilla. Muistan ainakin kerran havahtuneeni tällaisesti tilasta ja todenneeni ääneen ”paranormaalia”. Kuului muka omituisia ääniä ja hirviöitä hiipi.
Ei siis liene ihme, että ajauduin jossain vaiheessa asumaan hirviökilpikonnan kilpeen. Pakotettuna toki. Kun olin ensin suostunut polttamaan kaikki tupakat, joita hampaaton (aika hetki sitten hampaattomaksi jäänyt, veren määrästä päätellen) nainen tarjosi. En tiedä oliko serkkupojalla paremmin, sillä hän joutui asumaan varastossa. Kävin auttamassa multaperunoiden ja lattiakoneen kanssa. Sillä välin hirviökilpikonna löysi itselleen poikaystävän ja tuli varastolle kertomaan, että on homo ja etten minä enää mahdu kilpeen.
Että silleen. Voisin mennä terapiaan, jossa käsitellään unia.
Ajattelin aamulla sitten taas kerran koittaa selvittää kuviota Kelan kanssa. Hehän siis maksoivat sairauspäivärahani työnantajalle 11.11. Työnantaja taas päätti lähettää sen takaisin Kelaan 13.11. Minulle tuli samaisena päivänä viesti, että näin on toimittu ja Kela on luvannut maksaa rahan tililleni mahdollisimman pian. No soitin sitten. Eipä ollut koko Kelalla mitään hajua koko asiasta. Sitten aikansa jotain etsittyään tyttö löysi jonkin tiedon. Asiasta tietysti tarvitaan nyt sitten uusi päätös. Ja se luvattiin tehdä kiireellisesti, eli mahdollisesti jopa tämän viikon aikana. Eläköön elämä!
Puhelun jälkeen vitutti, vitutti niin raskaasti, että olisin voinut heittää nurkkaan lusikat, haarukat ja veitset. Tuli sellainen, että helvettiäkö tässä edes yrittää, kun aina viskataan paskaa ja kiviä päin naamaa, kun vähän saa hommiaan kasaan. Niin, että mitäpä jos vaan antaisi periksi ja hakeutuisi vaikkapa eläkkeelle. Sellaisenhan saisin ihan jo fyysisten vammojen vuoksi, on sitä joskus ehdotettukin. Tosin tylsistyisin hengiltä. Paskamaista, kun ei ole sitä itsetuhoviettiä. Voisi hakea lääkkeet (kaikki 1720) apteekista ja pitää viimeiset bileet. Tai vetää perseet ja sammua lumihankeen, olen valmis matkustamaan Norjaan löytääkseni sopivan lumihangen. Mutta ei. Hienosti toki osaavat ihmisen nitistää virastot ja laitokset. Ja toisaalta pyhä henki se on ennenkin tiellä pitänyt. Ja sitten taas toisaalta, enhän mä edes syö, niin mihin sitä rahaakaan sitten.
Laitoin vuokranantajalle viestin, että tilanne tämä. Veny vielä vähän, jooko.
Piti aika vakaasti hengitellä, että pääsi lamaannuksesta eroon.
Ja sitten Reiskan luo. Olisin halunnut tehdä isälle pussukan, mutta kun se kangas on valkopohjainen ja Singessä (ompelukone) oli musta alalanka ja koska musta lanka on lopussa, niin se pitäisi ensin ommella pois. Aloitin sitten toisen projektin, jossa jouluna -91 lahjaksi saatu täkki muuttuisi jälleen eheäksi ja saisi uuden elämän.
Viihdyimme hyvin yhdessä. Ja sitten loppui se musta ja olisin halunnut tehdä projektin loppuun. Maailmanloppuhan siitä seurasi. Ei voi kaikki mennä perseelleen tänään. Puolentunnin mietinnän jälkeen muistin, että jossain on vielä niitä 60-luvun lankoja, ehkä niistä joku kestää ompelua. Ja kappas, yksi nappilanka oli vielä hengissä. Joten se ylälangaksi ja puolataan alle valkoista, pitää vain muistaa kääntää kangas toisinpäin.
Ei tietenkään muista kääntää kangasta toisinpäin. Pärkkele! En kyllä pura. Olkoon vaikka yksityiskohta sitten.
Lisää puhaltelua ja sitten haetaan aivoista se tapa, jolla yleensä käsitellään asioita, joille ei voi mitään. Annetaan niiden olla, ei edes ruveta ajattelemaan moisia. Ei ne siitä miksikään muuta. Joten tyhjätään pää ja tehdään mitä voidaan.
Täkistä tuli lopulta ihan kiva.
Alkuilta kului Nuoristotalon sohvalla. Vein lapsen tutustumaan nuorille suunnattuun toimitukselliseen toimintaan. Ehdin lukea reilut sata sivua kirjaa ja kuuntelen pulinaa. Lapsi on aivan myyty. Suurin osa toimituksen jäsenistä on lukiolaisia, mutta yllättävän hyvin sinne yksi kaksitoista vuotias ”älykkö” mahtui. Toimittajaksi aikoo kuulemma ryhtyä. En moista ymmärrä. Itsehän en sellaiseen alentuisi.
Jos päivän paketoisikin musiikillisesti.
Aamulla annoin lapselle aamiaiseksi pannareita ja se lähti menuettia hyräillen kouluun. Ja onnistuneen ja innostuneen illan samainen lapsi päättää raipati-raipati-raipati-rai –säkeillä. (Säkeet, säkeillä)
Jos sitä aamiaista sitten.
Sain tällaisen täkin joulupukilta jouluna 1991. Tai no täkki taisi olla silloin ehjempi.
Reiskan ja SIngen avustuksella siitä tulikin sitten tällainen.
Lapsi aikoo varastaa sen, mutta hahaa minulla on näkymättömyysviitta, jolla voin estää toimen!