Kanssakäymisiä
Oli hauska ilta, sellainen naurattava. Ensimmäinen hauskuus oli, kun paras ystäväni yritti jälleen kiivetä sänkyyni. Jalkojeni ongelmista johtuen petini on suhteellisen korkea, sellainen johon on helppo päästä, jos on yli 180 cm pitkä ja koostuu lähinnä jaloista.
Päivitettiin kuulumiset. Kaivoin esille noin suunnille kaikki esineet ja asiat, jotka olin päättänyt hänelle antaa, jahka kohdataan ja kuunneltiin kuunnelma. Se jonka olen tehnyt historian alkuhämärissä veljeni kanssa.
Valittelin keilausvammoja. Koko toinen puoli ruumiista on lähes käyttökelvoton ja kaikkialle sattuu.
”Kuulostaa ihan sulta.”, kuului vastaus.
Minulla muka on tapana tehdä kaikki kunnolla tai ei ollenkaan ja jos kyse on liikunnasta, niin se lopetetaan siinä vaiheessa, kun ei vain enää mihinkään pysty.
Pyh.
Sitten päätettiin pelata jotain. Rankan arvonnan jälkeen päädyimme Scrabbleen. Ehdotin ettei laskettaisi pisteitä, keksitään sanoja vaan. Lähinnä siksi, että inhoan laskemista, enkä omaa oikein minkäänlaista kilpailuviettiä.
Olen joskus pohtinut, että kehittelemme punaviinin voimia järjettömän hienoja sanoja, mutta kyllä selvin päin syntyi vielä hienompia. Harmi ettei kukaan muu hyväksyisi niitä sanoiksi.
Ystävä lähti yön selkään ja minä otin lääkkeet joskus yhdentoista jälkeen. Hetken vielä kudoin ja unille.
Pitkille unille, sillä heräsin vasta kymmenen jälkeen.
Entinen esimieheni kyseli voiko hän tulla lapsensa kera suksia noutamaan. Ja tokihan.
Ehdin vähän siivoilla, pahimpia. Toisaalta pakollisten listalla oli tänään vain ompeluhuoneen selvitys, joten ylitin itseni.
Keitin jopa kahvia. Olen loistava kahvinkeittäjä. Kuulemma. Minusta kaikki kahvi on pahaa, joten en osaa arvioida näiden väitteiden paikkansa pitävyyttä.
Ehdin aloittelemaan myös nappien lajittelua. Kaikkihan me säännöllisin väliajoin lajittelemme napit. Se on jotenkin rentouttavaakin. Vieraileva lapsikin kantoi tässä kortensa kekoon ja purkitti hetken nappeja värien mukaisesti.
Juteltiin työkuvioista. Mukavaa välillä puhella sellaisenkin ihmisen kanssa, joka on ollut samassa paikassa ja noin suunnilleen tuntee myös ne työtehtävät, joiden kanssa painin. Ja ihmiset.
Kaivelin esille jälleen esineistöä, jonka voisin pakata vieraiden matkaan (meillä vierailu kannattaa, kukaan ei lähde tyhjin käsin…). Ehdottomasti yksi päivän iloisimmista asioista oli, kun sain seurata kuinka entinen esimieheni teki käsitöitä. Annoin hänelle sellaisia ompelukuvia, joissa pujotellaan lankaa pahvissa olevien kuvioiden ääriviivojen mukaan. Sellaisten kanssa varmaan kaikki 80-luvun lapset ovat kasvaneet. Kyseiset ompelukuvatkin olivat 80-luvulta, joten on loogistakin, että lasta enemmän ne innostivat tämän äitiä.
Sovittiin, että tavataan taas jahka olen palannut töihin.
Kauppaankin onnistuin eksymään ja pannaria on taas paistettu. Lapsi varmaan menee siitä ihan piloille. Pitää sitten antaa se pois. Eniten tarjoavalle.
Viikon päästä tähän aikaan pitää jo kovasti suunnitella töihin menoa. Puh. Eiköhän sekin sitten siitä suttaannu.
Nyt pitää vain suunnitella ajolinjoja joiden avulla päädyn huomenna psykologin juttusille.
Ja olen ollut sosiaalinen. Hyvin sosiaalinen. Toisaalta olen sitä vain, kun joku tuo itse itsensä tänne. En edelleenkään jaksa pyytää ketään kylään, enkä mennä kenenkään luo, mutta toisaalta en ole aivan täysin kuitenkaan pois vetäytynyt.
Harjoittelukierros.
Täyttä asiaa.Tiesitkö, että pätströnnä on maidon pastöroijan vaimo?
Nappien lajittelua.
Yksi ystäväni ansaitsee tällaiset.