Kapinallisia
Heräsin yhdeltä. Iltapäivällä. Näen jo nyt aivan selkeästi, kuinka pirteänä huomenna yritän töihin. Tosin kun saan nukkua niin paljon, kuin haluan, niin olokin on jokseenkin parempi. Ei mitään riemujuhlia, mutta ei niin ahdistavaakaan.
En muista paljoa viime yön unista, mutta muistan kohdan, jossa minut piti ampua. Olin siis jäänyt kiinni jonkun kapinallisjoukon kanssa ja palkinto oli teloitus. Ase painettiin vasten ohimoa, se oli hopeinen ja kylmä. Pistin silmät kiinni ja aloin laskea, odottaminen ei tuntunut niin pahalta, kun laski mielessään. Ja mietin, että ehtiikö kipua ja tuskaa tuntea ennen kuolemaansa.
Sangen piristävää. Olen aivan samaa mieltä.
Siivoamisen suhteen olin todella laiska. Vaihdoin lakanat ja siivosin tämän komentokeskuksen ja keittiön. Pesin viisi konetta pyykkiä, mutta siinä se. Jos ei jaksa, niin sitten ei vain jaksa, enkä viitsi enää väkisin enää edes yrittää.
Olen lähinnä lukenut ja kutonut vuoronperään. Lukeminen vapauttaa todellisuudesta ja parrakas lääkäri sanoi, että niin kauan, kun saan käsitöitä tehtyä, niin ei ole hätää. Joten koitan tehdä jatkuvasti jotain.
Ja varovaisesti listata itseäni. Kuvailin itseäni bästikselle torstaina sanomalle, että olen sellainen helppo jeesjees-tyyppi. Hän nyökytteli ja totesi, että juuri noilla sanoilla minäkin sinua kuvailisin. Äänessä oli jostain syystä reilusti sarkasmia. Hyvä niin, siinä varmaan tylsistyisi hengiltä, jos olisi sellainen tyyppi.
Veljeni kuvaili minua joskus vuosia sitten näin : ”sä haluat, että sulle sanotaan vastaan, mutta kuitenkin sun pitää saada sanoa viimeinen sana.” Luulen etten ole enää ihan noin paha, vaikka en varjoihmisistä edelleenkään erityisemmin pidä. Sellaisista, jotka ovat kaikesta samaa mieltä ja sanovat, että päätä sä. Mutta viimeksi viime viikolla huomasin sanovani ihmiselle ensin, että sä voit valita mihin mennään ja toteavani minuuttia myöhemmin, että mennäänkö tohon.
Ja joskus vuosia sitten, kun olin eksyksissä niin veli lähetti viestin, jossa luki, että ”Lopulta sinä itse olet tärkein. Kai.” Veli oli nerokas jo teininä.
Sanoin eilen äidille, että olen opetellut antamaan itselleni armoa. Äiti sanoi, että pitäisi oppia antamaan itselleen myös arvoa. Se kohta taitaa olla vielä vähän hakusessa.
Ehkä itsessään eksyksissä oleminen onkin niin vaikeaa juuri siksi, kun on aina ollut jonkinlainen suunnannäyttäjä. Sellainen vastatuuleen puskija, jonka perässä muiden on ollut helpompi kulkea. Enkä tiedä onko minusta luopumaan siitä roolista. Minä tykkään olla etujoukoissa. Siksi kai viime yönäkin johdin kapinallisjoukkoja ja siksi kai asetuin ensimmäisenä teloitettavaksi. Mutta ehkä vinouma onkin siinä, ettei olisi pakko olla yksin siellä etujoukoissa. Ehkä tuuleen puskeminen olisi vähän helpompaa, jos sitä tekisi jonkun kanssa yhdessä. Minä olen ihan hyvä tiimipelaaja, mutta jostain syystä haluan aina pelastaa muut itseni kustannuksella. Siitä kun oppisi pois, niin varmaan olisi elämäkin helpompaa.
Mutta aamulla yritän töihin. Ja jos en pääse ylös, niin menen sitten kun pääsen. Maapallo ei suistu radaltaan, jos olen kahdeksan sijaan vasta kymmeneltä työpöytäni takana.
Eihän?
Huovutettavaa sitten joskus.