Kerttu
Piti antaa taas periksi. Nukahtamislääke alkoi tuntua hyvältä idealta, kun yliväsynyt pyöriminen ei ottanut loppuakseen. Heräsin lääkkeen vaikutuksen loputtua, mutta onnistuin nukahtamaan vielä uudelleen. Lähetin lapsen kouluun ja jatkoin vielä muutaman tunnin nukkumista.
Joka toinen yö nukkuminen on aika kuluttavaa. Kun ei nuku, niin väsyttää ja kun on nukkunut, niin väsyttää. Väsymys vain on erilaista.
Ajattelin viettää mahdollisimman rauhallisen päivän, kantaa palapelin keittiöön ja näperrellä sen kanssa. Isä kuitenkin soitteli jo yhdeltätoista ja kyseli, mitä puuhaan. Ilmoitti kävelevänsä tänne ja sanoi, että saan lähteä saattamaan häntä takaisin. Yritin mökistä, jotain jaksamattomuudesta, mutta hän totesi vain olevansa tunnin päästä paikalla.
Ahdisti ja itketti, vähän paniikkikohtauksen kaltaisia oireitakin. Hyväähän isä tarkoittaa, mutta… Isä ei koskaan liiku hitaasti, ei koskaan kulje merkittyjä reittejä, isän kanssa saattaa yhtä hyvin eksyä suolle, Porvooseen, kuin keskelle vieraiden ihmisten puutarhajuhliakin (esimerkit ovat elävästä elämästä), enkä tässä tilassa jaksa sellaista.
Eikä sitä voikaan jaksaa, kun ei syö. Eikä syö, kun ei jaksa. Mutta kerrankin ystäväni Syömishäiriö ei ole tullut kylään aivojeni huutaessa yököttävää läskiä. Tai ainakaan en tiedä, että aivoni olisivat sellaisia signaaleja lähettäneet. Ei vaan tee mieli syödä, ei huvita, ei kiinnosta ja ennen kaikkea en jaksa laittaa mitään syötäväksi kelpaavaa. Jos on hyvä päivä, niin jaksan päivällä surruttaa hippi-smoothien, siinä on loistavia ainesosia.
Isä tuli ja lähdettiin liikkeelle. Ja koska se on isä, niin se ei voi suoraan kysyä mitä kuuluu, vaan ensin täytyy tehdä kiemuroita (kyllä, olen varmasti oppinut sen tavan häneltä). Kuuntelin alustuksen Suomen pahimmasta sotarikollisesta, jonka nimeä en enää tietenkään muista. Lahtari se kuitenkin oli ja ensimmäinen valelääkärikin ja lahtari oli vaimokin. Tarina kulki vuodesta 1918 vuoteen 2009.
Isä yllätti. Vauhti oli hidasta, selvästi menimme minun tahtiani ja pysyttiin myös merkityllä reitillä. Sitten seurasivat kysymykset olostani ja tuntemuksistani. Lääkkeiden välttelystä ja muistinhäiriöistä. Ihan hyvä keskustelu. Isä tosin ei usko diagnooseihin, siis siihen että ihmisissä voisi olla jotain vikaa. Lapseni hahmotushäiriö on hänestä vain luovaa ajattelua ja minun pipoiluni edustaa laaja avaruudellista hahmotuskykyä ja yli-impulsiivisuus taas on ratkaisukeskeistä toimintaa. Mutta kun sanaston kanssa on tarkkana, niin keskustelu on aivan järjellistä.
Muutaman kilometrin jälkeen isä totesi, että voisin kääntyä takaisin ja palata kotiin. Henkilökohtaisesti en ymmärrä käsitettä ”kääntyä takaisin”. Kun on johonkin ruvettu, niin tehdään kunnolla. Jos tehdään töitä, niin tehdään niin, että tuntuu. Jos tehdään käsitöitä, niin tehdään niin, että kaapit täyttyvät. Ja jos lähdetään liikkeelle, niin ei todellakaan palata samoja jälkiä takaisin. Totesin siis heittäväni ymmyrkäisen lenkin, kun kerran sinne saakka olin jo päässyt.
Isä jatkoi matkaansa kotinsa suuntaan ja jätti minut Kertuksi metsään. Ei ollut leivänmuruja seurattavana, eikä veljeä vieressä, mutta reitti noin suunnilleen tuttu. Tai hyvinkin tuttu, jos muisti vaan suostuisi yhteistyöhön.
Piparkakku taloa edusti rakennus, jonka olemassaoloa en ole aiemmin edes huomannut. Seinät olivat täynnä kantaaottavia graffiteja. Rakennus veti puoleensa niin lujasti, että jouduin kääntymään takaisin ja räpsimään muutaman kuvankin.
Matka itsessään vei ikuisuuden. Jokainen mäki vaikutti vuorelta, jonka päälle on kiivettävä tai muussa tapauksessa paikalliset söisivät ruumiini. Joka ei olisi kovin ravitsevaa, mutta palaisi pitkään.
Kävelin vajaata kuutta kilometriä noin kaksi tuntia. En varmaan koskaan ole rahjustanut matkaa yhtä hitaasti. Kotiin päästyäni en ollut hikinen, mutta muuten aivan lopussa. Piti jäädä sohvalle puhaltelemaan.
Mutta lopulta, ihan hyvää se metsään meneminen teki. Vaikka en minä jatkossakaan sinne varmasti saa itseäni yksin väännettyä.
Kaivoin sen palapelinkin esille. Aina välillä jaksan keskittyä niin pitkään, että muutama palakin löytää oikean paikkansa. Tärkeintä lienee tunne siitä, että kuvittelee tekevänsä jotakin.
Ja lopuksi kuvia piparkakkutalosta:
