Kierroksilla
Nukahtamislääkkeet eivät taida olla minun juttu. Nukuin 22.30-02.25 ja sitten kuuntelin yötä. Pienellä yyllä.
Aamu kuitenkin parempi kuin aikoihin, olen jotenkin pirteä. Asiat hymyilyttävät. Laitan puhelimeenkin äänet päälle ensimmäistä kertaa viikkoon, saatan jopa vastata jos se soi.
Juttelen esimieheni kanssa tilanteesta ja vastoin ohjeita kerron millaisia työtehtäviä tahtoisin jatkossa tehdä. Hän on samaa mieltä tehtävistä. Puhumme häpeästä ja kuiskailusta. Hän vakuuttelee, ettei ole mitään mitä pitäisi hävetä. Myös hän vastustaa kuiskailua.
Hieno homma, asiat etenevät. Yksi ystävä yrittää toppuutella päivän vauhtia. Tajuan saman tien, että käyn taas kierroksilla. Tajuamisen jälkeen akku tyhjenee. Kuuntelen apaattista suomalaista musiikkia. Yleistila ei kuitenkaan romahda pahasti ahdistuksen puolelle. Mietin lääkkeitä. Ehkäpä, kokeilen niitä joskus. Ehkä.
Pieni kontakti parhaaseen ystävään. Olen kertoa löytäneeni aivan loistavan puvun, jonka minulle voi pukea kuoltuani. Hän kyllä ymmärtäisi. Päätän kuitenkin vaieta, ehkä nyt ei ole se hetki. Myöhemmin. Voin samalla esitellä asun.
Makaaminen alkaa käydä ruumiille. Niskat ovat jumissa ja selkää särkee. Pitäisi lähteä liikkeelle, mutta kun ei jaksa. Ehkä sitten, kun joku jaksaa raahata minut metsään. Olen tilassa, jossa yksin asioiden tekeminen on todella haastavaa.
Kamalaa jos pitää sanoa ihmisille ääneen, että tulkaa auttamaan, en saa itse tehtyä. Minä teen aina itse. Yksin. Tai sitten jakelen ohjeita muille samalla, kun teen itse. Se on kuulemma välillä turhauttavaa. Pitäisi oppia oikeasti jakamaan. Ehkä se terapeutti osaa sitten joskus auttaa tässäkin.
Puhun puhelimessa toisen pipon kanssa lääkkeistä. Unettomuudesta ja tasaamisen pelosta(?). Tuntuu hyvältä, kun joku kuuntelee ja yrittää ratkoa palapeliä. Sellaista palapeliä, joka on tehty ennenkin, mutta vähän toisen mallisilla paloilla.
Puhelun jälkeen menen keittiöön, jonne on ilmestynyt leipää, juustoja ja tomaattia sekä kolaa. Ja seuraa. Taas yksi hyvä ihminen, johon olen tutustunut töissä. Syödään, jutellaan ja kudotaan. Minulla tosin vie ikuisuuden, että pääsen kutomiseen saakka. Tepastelen taas edestakaisin ja koitan muistaa, mitä olin tekemässä. Tai hakemassa.
Huh. Kutominen kuitenkin onnistuu vielä, kunhan on joku joka kutoo kanssani. Yksin en vain saa mitään aikaan.
Tajuan tutustuneeni viime vuosina loistaviin ihmisiin. Sellaisiin, jotka haluavat oikeasti tietää mitä minulle kuuluu. Haluavat auttaa ja olla mukana. Sellainen on minulle aika uutta.
Kaiken kaikkiaan tänään tuntuu hassulta. Ikään kuin syklit olisivat kiihtyneet entisestään. Saman päivän aikana voi käydä todella korkealla ja todella syvällä. Sitä kai tämä sairastaminen sitten on. En edelleenkään haluaisi tasata tätä väkisin.
Mutta kuitenkin, toivon jälleen, että saisin nukuttua.