Kipu kirittää
Oli eläviä unia, sellaisia joista havahtuminen on kamalan ikävää. Niitä ei voi jatkaa, vaikka haluaisi. Niissä maailma on sellainen, jossa haluaisi elää.
Kello soi 10.45, kiskoin itseni ylös. Piti kuskata lasta taas rientoihin.
Aamupäivä oli vähän sellainen, mitäs nyt tehtäisiin tyyppinen. Niinpä puuhastelin vähän yhtä ja lisäksi toista.
Päädyin lopulta päivittämään haalistuneen tukan takaisin pinkkiin loistaansa, sivu tuotteena tosin kaksi varvastakin on nyt pinkkejä.
Ihastuttavaa, etenkin kun käyttää väriä, joka ei irtoa ihosta millään. Seuraavan kuukauden saan siis nauttia pinkeistä varpaista.
Psykologi soitti, seuranta soitto.
"Mitäs nyt kuuluu?"
Hetken mietin, että mitähän sitä sanoisi. Blurttasin sitten kaiken pihalle, sitä varten kai se ihminen on olemassa?
Jotenkin helpottavaa kertoa kaikki meneillä oleva rationaaliselle ja kaukana itsestä olevalle ihmiselle.
Ohjeeksi sain jatkaa ketjujen, niittien ja mustan kanssa, lisäksi pitäisi kiivetä puuhun.
Oivia ohjeita.
Päätin ommella hameen. Nilkkamittaisen ja mahdollisimman laajan. Kangasta moiseen saa uppoamaan hienosti, kun on vyötäröstä lattiaan kuitenkin reilun metrin verran matkaa.
Samalla testailin Sir Onnin ohjelmia. Ihanahan tuo kone on. Parasta tämän hetkisessä elämässä.
Soitin lapselle, joka vastasi kikattaen. Kikattaen! Poika, jolla on ollut masennusoireistoa syksystä asti.
Hän oli bussissa uusien kavereiden kanssa. Kuulosti aivan teinimeiningiltä. En ole mikään erityinen teinimeiningin ystävä, mutta tässä tilanteessa se kuulosti yksinomaan hyvältä.
Ehkä pojan elämä on pääsemässä oikeille raiteille. Ehkäpä me selviämmekin tästä kaikesta.
Bästiskin kyseli kuulumisia. Huomenna mennään taas teatteriin.
Jollakin ilveellä onnistuin kiskomaan itseni myös metsään. Erinomainen idea, kun selkä on valmiiksi hajalla.
Mutta hyvin kipu kirittää. Tai sitten Sabaton. Saattoi toki olla yhteisvaikutustakin.
Onnistuin tunnissa suorittamaan kuusi kilometriä, vielä on matkaa sinne normaaliin, mutta selvästi ripeämpää, kuin edelliset yritykset.
Ravintoa olen onnistunut itseeni ahtamaan kahdensadan kilokalorin verran. Mutta jos koitaisi ajatella positiivisesti, olen sentään syönyt.
Sain vihdoin myös ajatasaista tietoa ihmisestäni, jonka elämä oli katkolla. Helpotti oloa kummasti.
Mutta silti, päällimmäisen kysymys on: mitäs vittua elämä.
Miten tämä voi olla tällaista, jos joku laittaisi kirjaan kaiken tämän tapahtuneet, niin syytetäisiin epäuskottavuudesta.
Väittävät, että elämä yllättää, minulle kävisi nyt myös vähemmän yllättävä elämä.
Jos voisin sellaisen tilata, kiitos.