Kohti sosiaalisempaa olemista
Tai sitten ei.
Ihan hyvä yö. Kai.
Aamulla väsytti järjettömästi ja kulutinkin päivän alkua sängyssä kuunnellen dokumentteja, radion historiasarjoja tietenkin.
Ja sitten sellainen ponnistautuminen elämään.
Tein kauppalistan ja päätin jopa noudattaa sitä. Suurin vaikeus tuli eteen lihatiskillä, kun tivasin koska jauhelihani uhrit on teurastettu. Pitää tehdä jouluksi lihapullia ja niitä ei tehdä mistään vakuumipakatusta värjätystä lihasta. Lihamies piti sitten luennon. Ihan kiva. En tosin oppinut mitään uutta.
Ja kotiin.
Juttelin äidin kanssa joistakin toimintamalleista. Äiti sanoi, että johtuu kasvatuksestani, kun en osaa sanoa ei. Tai kun mietin aina sen seuraamuksia. Kasvatus pitää nyt kuulemma unohtaa.
Iskin lapsen vaaleanpunaiseksi värjäytyneen hupparin koneeseen värinpoistajan kanssa ja pian meillä haisikin sellutehtaalle. Miten voi joku kotikäyttöön tarkoitettu aina haista niin julman pahalle? Ja samaan syssyyn kysymys, miksi omenantuoksuinen vessanpesuaine haisee homeelle? Elämän suuret kysymykset. No huppari muuttui valkoiseksi(, mutta pyörii nyt uudelleen, että haju lähtisi).
Ja sitten siihen päivän päätoimeen, siihen jonka olin itselleni listannut. Ostin kannellisia muovilaatikoita, että saisin kankaat paremmin järjestykseen ja tietäisin mitä omistan. Karvat yhteen laatikkoon, vuorikankaat toiseen ja niin edelleen. Samalla löytyi laatikollinen modifiointia odottavia vaatteita ja teuraskasa. Se on sellainen johon päätyvät vaatteet, joita ei voi enää kierrättää. Niistä otetaan sitten talteen ehjät resorit, kuminauhat, vetoketjut ja taskut. Joita sitten uusiokäytän.
Laitoin ruokaakin ja lapsi oli kamalan onnellinen, kun sattui ruoka olemaan valmista juuri, kun hän tuli kotiin. Voi että!
Ja sitten piti valmistautua henkisesti. Teatteriin nimittäin taas. Tunnin verran hengittelin ja ponkaisin taas matkaan.
Bussipysäkillä törmäsin yhteen ystävääni ja vaihdettiin kuulumiset noin viiden kuukauden ajalta. Asumme suunnilleen naapureina, mutta tapaamme lähinnä satunnaisesti bussissa. Ja onhan se satunnaista, kun niin harvoin julkisilla kuljen (jos ei lasketa näitä viime aikojen lääkärikäyntejä). Hyppäsin bussista ja törmäsin vanhaan työkaveriin, nopeat heit ja taas liikkuu.
Minua jännittää aina, kun menen katsomaan Shakespearen näytelmiä. Rakastan niitä tekstejä niin kovin (ja tästä syystä yksi tuttavani päätti taannoin kutsua minua sofistikoituneeksi punikkihuoraksi) ja pelkään mitä niille on tehty. Ja samalla pelkään, ettei niille ole tehty mitään. Niiden tekstien ja tarinoiden nerous kuitenkin piilee sisällössä ja siinä miten niitä osataan käsitellä. Teemat eivät vanhene. Vaikka minusta onkin ihanaa katsella ja kuunnella Kesäyön unelmaa runomitassa, niin en siltä välttämättä halua Shakespeareani aina lausuttuna.
Jännitin turhaan, sovitus oli hyvä. Ajauduin tosin osalliseksi näytelmään.
Kun menen työasioissa teatteriin (ja yleensä menen), niin haluan istua mahdollisimman edessä. Vain sillä tavoin voin seurata kaikkia tapahtumia ja nyansseja, katsella roolihahmojen reaktioita, sitä mitä he tekevät, kun ovat statisteina ja muuta sellaista. Siispä eteen taas.
Näytelmää oli mennyt ehkä viitisen minuuttia, kun yksi hahmoista tuli kättelemään ja esittäytymään. Tämä ei ole tavatonta, usein näytelmissä otetaan kontaktia yleisöön ja varsin usein osun itse sen uhriksi. Kymmenen minuuttia myöhemmin toinen hahmo kumartuu ylleni ja ottaa kasvoni käsiensä väliin ja lausuu repliikkejään. Ei ole enää ihan niin tavallista joutua kahden ”hyökkäyksen kohteeksi”. Ja varttia myöhemmin, kolmas hahmo kumartuu kohden, lähestyy, lähestyy, lepertelee ja tarjoaa kättään – puhjetakseen huutamaan minulle.
Joko kyseiset pojat tiesivät, kuka minä olen tai sitten olen vain niin puoleeni vetävä, etteivät he voineet itselleen mitään. Hyvin todennäköistä.
Teatterista lähtiessä täytyi kuitenkin todeta, etten taida olla vielä ihan valmis sosiaaliseen maailmaan. Tai ainakaan äkkinäisiin ”hyökkäyksiin”.
Ja sitten kotiin. Lähetin bussista lapselle viestin: ”älä huuda!”
”Siiiis mistä tiiät et huuan?”
”Sä huudat aina :).”
”No lol”
Hyvää kommunikointia. Kotiuduttuani kerroin teatterikokemuksista ja poika oli tikahtua nauruun.
Siispä, vaikka ei oikein jaksaisikaan ulos sosiaaliseen elämään, ainakaan isosti, niin hätäkös tässä. Minulla on loistavaa seuraa jälkikasvusta, joka nauraa samoille jutuille kuin minä ja osaa viihdyttää kiitettävästi.
Ei kuvia tänään. Huomenna sitten taas.