Kun mikään ei piristä
Koitin nukkua enemmän, siispä yhdeksän tuntia viime yönä tai sitten seikkailuja.
Herääminen yhtä tuskallista. Ei muutenkaan yhtään pirteämpää jatkuvasti väsyttää.
Vaan yritinpä töitä sitten taas. Toimistolla ei oikeastaan ollut ketään tänään, joten siellä sai rauhassa hissutella paikasta toiseen. Vastailin vähän eilistä aktiivisemmin sähköposteihin. Päivitin yrityksen sosiaalista mediaa ja listasin lisää asioita, joita pitäisi tehdä.
Sivussa otin yhteyttä lapsen koululle. Tuntuu ettei rehtori oikein tajua tilannetta. Ei minua kiinnosta ne syyt, jotka nykyiseenkin tilanteeseen ovat johtaneet vaan ainoastaan se, että he saavat siellä homman poikki ja pystyvät tarjoamaan turvallisen ympäristön tälle keväälle.
Kaiken varmaan vaan kuuluu olla vaikeaa. Se on varmaankin kirjoitettu johonkin ja nyt sitä ohjetta on vain seurattava.
Lähdin ajoissa töistä, kun ei siinä taas mitään järkeä ollut.
Tyhjyyteen tuijottamista. Ja viimeinkin oli tarpeeksi avaimia ja sain perustettua yliopiston, nousi asukasmäärä heti huimasti.
Valmistaudun henkisesti lähteäksi ihan juuri teatteriin taas. Tiedän, että teatterissa on ihan hauskaa, kun vaan saa itsensä raahattua sinne asti. Mutta lähteminen ottaa todella koville.
Oikeastaan haluaisin vain käydä hamstraamassa jostain jäätelöä ja kolaa ja käpertyä sitten muutamaksi päiväksi peiton alle. Olla vaan ihan hiljaa paikallaan ja kuunnella, jos jostain kuuluisi sellainen ”klik” tai ”klok”, joka kertoisi jonkin asian vihdoin kolahtaneen paikoilleen.
Mutta luultavasti sitä saa ihan rauhassa odotella , onpa jotain mikä tässäkin maailmassa on pysyväistä.