Kyykkäys ojaan
Pahin viikonloppu aikoihin. Sellainen jonka olisi mieluusti jättänyt elämättä. Uuteen viikkoon asennoituminen on todella haastavaa.
En syönyt illalla lääkkeitä, kun ajattelin, että kyllä väsynyt nukkuu.
Saahan sitä ajatella.
Muutama tunti tuli torkuttuakin, muttei siitä kyllä isoakaan iloa ollut.
Pienellä ponnistuksella pääsin liikkellekin. Tosin unohdin kotiin uskomattoman monta asiaa, mutta sattuuhan näitä.
Junaa odotellessa lähestyi sellainen suhteellisen siistin oloinen mies. Pysähtyi kohdalle ja totesi, että ihmiset ovat niin erilaisia. Ensin hän osoitti sormella itseään: ” toiset on alkoholisti, toiset nuuskaa, toiset on niin pieni ja sinä olet noin korkea ja se on hyvä”.
En yleensä suhtaudu kovin suopeasti ihmisiin, jotka kokevat, että minun pituudestani puhuminen on jotenkin tarpeellista. Mutta tämä kyseinen ihminen ei ärsyttänyt. Hän oli hetken hiljaa ja alkoi kertoa tarinaansa. Suomessa hän on asunut jo kaksikymmentäneljä vuotta, mutta kieli on edelleen hieman kankeaa, osittain dementia vuoksi. Ja kuten hän itse asian ilmaisi, ei alkoholismikaan kielenoppimisessa auta. Ennen Suomeen muuttamistaan hän oli asunut mm. Tanskassa ja vertaili hauskasti näiden kansojen eroja.
Juna tuli ja hyppäsin kyytiin, mies tuli samaan junaan, mutta meni toiseen vaunuun. Arvostin. Satunnaiset kohtaamiset ihmisten kanssa ovat ok, mutta että oikein rupattelemaan rupeasi? Ei se minun juttuni.
Matkahan johti psykiatrin luo. Käytiin kuulumisia läpi. Itsetuhoisuutta läpi (ja ei, ei ole vieläkään, vaikkakin ajoittainen täydellisyyttä hipova välinpitämättömyys elämää kohtaan onkin olemassa). Puhuttiin masennuksesta, paniikkihäiriöistä, lapsen tilanteesta, lääkityksestä…
Eikä siinä, ihan hyvinhän se meni. Masennus on enää keskivaikeaa ja kuten hän totesi, kuka tahansa olisi kyykännyt ojaan, jos omaan lapseen kohdistuu tässä koettua kiusausta. Nukkua pitäisi, kirjoitteli lisää rauhoittavia ja yritti kovasti saada minut napsimaan taas niitä tasoittavia. Normaalit ihmiset kuulemma nukkuvat niillä. Ja meidät epänormaalit luonnollisesti piti tasata.
Masennuslääkkeestä käyty keskustelu oli erikoinen. Hän tarjoaa, minä kieltäydyn, hän perustelee kantaansa, minä omaani. Hän toteaa, että tämä keskustelu kuitenkin täytyy käydä, nyökkäilen. Ja taas hän tarjoaa ja taas kieltäydyn. Hän antaa periksi, mutta toteaa, että tämä täytyy nyt merkitä sitten papereihin.
Pakko miettiä, että mitkä ovat tämän toimen jatkoseuraamukset? Kun seuraavan kerran haen työtä, niin sanooko työnantaja, että muuten kyllä olisimme sinut palkanneet, mutta olet kieltäytynyt syksyllä 2014 masennuslääkkeistä, niin tuskin sinusta on viestintäalan töihin.
Psykiatri varoittelee, etten ehkä ole vielä joulukuussakaan työkunnossa. Mistäpä sitä tietää miltä kuukauden päästä tuntuu. Sovitaan, että menen joulukuussa koittamaan, ja jos tuntuu pahalta, niin sitten paluu sairauslomalle. Jätetään se takaportiksi.
Sitten kirjoitellaan niitä reseptejä. Rauhoittavat tulevat koneesta helposti ulos, mutta tasaavat iskevät koneen jumiin. Pidän sitä merkkinä. Lopulta sekin tulostuu, mutta pidän sitä edelleen merkkinä.
Poikkean työpaikallakin taas. Yritän selittää, kuinka hankala tohtori Ogdenin ja Williamin välinen tilanne juuri nyt on. En ole aivan varma ymmärretäänkö minua. Hyvä kun kuitenkin poikkesin.
Vaikka aamulla tuntui, ettei tästä kyllä tule yhtään mitään, niin juuri nyt on taas vähän parempi olo, ei paljon mutta kuitenkin.
Luulen, että tänään on lääkeilta ja ensi yönä nukutaan.