Lääkkeet, lääkkeet, lääkkeet
Yritin eilen illalla miettiä, millaista olisi lääkkeetön elämä. Tai sellainen, jossa otetaan lääkettä satunnaisesti päänsärkyyn tai kuumeeseen.
Minulla on ollut vahvoja kipuja 11-vuotiaasta lähtien. Vuodessa toki on jokunen kivutonkin päivä, joten keskimäärin minuun sattuu vain 10 kuukautta vuodessa. Eli ehkä noin 310 kivulasta päivää vuodessa. Olen sairastanut noin 24 vuotta, joten kipu päiviä on kertynyt jokunen. En toki jokaisena päivänä syö lääkkeitä, vain silloin, kun kipu ylittää omat rajani. Elimistöni on varmasti kyllästetty lääkeaineilla niin hyvin, että sitä voi kuolemani jälkeen käyttää ehtymättömänä energianlähteenä. Palaa kuin olympiatuli. Kukaan ei varmasti tiedä miten tuo kaikki ruumiiseeni varastoitu mömmö reagoi tasaavien kanssa.
Joutuu vaan välillä miettimään mitä järkeä, näiden kaikkien yhdistelmien syömisessä oikein on?
Toistaiseksi uni on kuitenkin voittanut järkevyyden.
Kipuun tottuu, muttei siitä koskaan kivaa tule.
Aamulla lapsi oli vatsatautinen tai sitten koulussa on taas joku kriisi, jäi kuitenkin päiväksi kotiin.
Pimeyteen siis. Jotain vähän kaikkea ja lisäksi muuta.
Tehtiin uusi työsopimus, katsottiin lomat kuntoon ja sellaista pientä.
Maanantain tapaan kokoonnuttiin myös palaveriin. Ei mikään kaikista kevein aloitus viikolle, mutta jämäkkä nyt ainakin.
Ompelin viikonloppuna pussukoita, saman verran kuin meitä on töissä toimistolla. Vähän vielä aamulla arvoin, että annanko ne ihmisille tänään vai vasta huomenna. Hirmuisen tyytyväinen olin, kun sain tänään vakavan puheen päätteeksi jakaa jokaiselle erikseen tehdyn pussukan. Jokaiselle omanlaisensa. Edelleen suurin ilo tulee siitä, kun näkee, kuinka toiset ilahtuvat. Ehkä se sittenkin oli ihan hyvä alku viikolle.
Paitsi että…
Lapselle oli soiteltu pitkin päivää pilapuheluita ja lähetelty herjaavia tekstiviestejä. Idiootit.
Selvittelinpä sitä sitten, kun kerran oli vauhtia päällä.
Samaan sykkyyn juttelin puhelimessakin yhden hyvän ystäväni kanssa, jonka kanssa emme ole puhuneet kertaakaan sairastumiseni jälkeen. Koska hän on niin fiksu, ettei edes yritä soitella, kun olen hajalla. Välimatkaa on sen verran, ettei ihan vain huvikseen piipahdella toistemme luona. Oli kyllä taas sellainen kahden pipi-pään keskustelu, että harvemmin aikaiseksi saa. Tosin me saadaan aina.
Huomenna pitäisi vielä yksi isompi kokonaisuus saada aikaan ja sitten valun lomille hyvillä mielin. Torstaina on kutomista hyvässä seurassa ja perjantaina olen luvannut lähteä autokaupoille veljen puoliskon kanssa. Mukavia asioita siis edessä.
Todella kovasti toivon, että joululoman aikana energiatasot palautuvat jollekin normille, jotta ensi vuonna jaksaisi tehdä sekä töitä, että elää.
Jos on samassa työyhteisössä hullun kanssa, saattaa hukkua pussukoihin.