Lainataan ja kaksi ylös muistiin
Eihän sitä toki kahta yötä peräkkäin voi nukkua. Edellinen yö arvosanaltaan jälleen heikko. Toisaalta jätin kaikki lääkkeetkin väliin, en tiedä kumpi voitti mieli vai ruumis.
Ongelma sekin, jo itsessään. Olen aina jakanut itseni kahteen osaan – ruumiiseen ja mieleen. Koska ruumis ei vastaa ihan niitä tehdasasetuksia, jotka siinä pitäisi olla, olen päättänyt että täällä määrään minä, siis mieli. Mutta mitä tehdä, jos mieltäkään ei enää pysty määräämään? Onko vielä joku kolmas osa, jonka kautta voin käydä taistelua?
En tiedä enää oikein miten suhtautuisin näihin lähimuistin katkoksiin. Tai ehkä ennemmin täydellisiin mustiin hetkiin. Joudun hakemaan tuttujenkin ihmisten nimiä päästäni kaivamalla, muutenkin on aika hämärää, mutta pahinta on etten muista käymiäni keskusteluja. Tai muistan jotain, mutten sitten kuitenkaan.
Äiti laittoi tänään viestiä ja pahoitteli jotain, jota oli sanonut lauantaina. Minulla ei ole hajuakaan mitä. Sen verran olen saanut täsmennyksiä, että kyseinen ”loukkaus” on tapahtunut ruokapöydässä. Mutta en edes muista, mistä on keskusteltu. Jotain kastikkeen syömisestä ja hapankorpusta. Maitoa oli lisää jääkaapissa ja käskin kaikkia sulkemaan silmänsä, kun äiti tarttui etikkasuihkeeseen. Tiedän kyllä, että puhuimme koko ruokailun ajan, mutten pysty edes määrittelemään aiheita.
Lapsella on huomenna biologian koe, luin koealueen läpi, että voin esittää kysymyksiä. Ainoa ongelma oli, että lukemisen jälkeen en muistanut edes sitä, mitä lukemani teksti oli käsitellyt. Tai no luontoa, mutta siihen se sitten loppuikin. Onneksi pojan muisti toimii, eikä minun tarvitse mennä tekemään koetta.
Kotona muistamattomuus tulee esille pienemmissä asioissa. Unohtelen tavaroita pöydille ja lattioille. Vaatteet saattavat löytyä jääkaapista. Kun lähden etsimään jotain, en enää hetken kuluttua muista mitä olen hakemassa. Tai välttämättä edes sitä, miksi seison keskellä olohuonetta.
Pelottavaa. Todella pelottavaa. Kohta minuun voi laittaa GPS-paikantimen, että edes joku löytää siinä vaiheessa, kun olen lähtenyt yöllä metsään.
Pitkäänkö tämä voi jatkua?
Oivalluskin syntyi aamuyön pitkinä tunteina. Jos tuntuu siltä, että jaksaisi jotain, niin ei saa tehdä mitään. Energiamäärät joita tähän akkuun nyt ladataan ovat niin pieniä, ettei niillä vielä pysty tekemään mitään. Pitäisi ladata lisää. Pitäisi. Helpommin sanottu, kuin tehty. Maailma ympärilläni ei ole pysähtynyt, vaikka minä olenkin.
Tänään oli tapaaminen lapsen koululla. Pitää skarpata, kun tapaa ammattilaisia. Pitää skarpata, kun päätetään pojan elämästä. Tunti skarppina ja kaikki kerätty energia on siinä. Autosta sisälle käveleminen vastaa maratonia. Ulkovaatteiden riisuminen on lähes mahdoton toimenpide. Sängylle makaamaan, hyvä kun vielä jaksaa hengittää. Väsymys on hyvä ystävä, se ei jätä yksin.
Ja sitten on muutama sellainen ihminen, sellainen joka sanoo, että ”mene ihmisten pariin – se piristää”. Kyllä, kyllä. Aivan samalla tavalla, kun kymmenen kilometrin lenkki piristäisi tässä kohdassa. Aivan, sitten pitää vielä muistaa, että ”älä jää kotiin murehtimaan asioita”. Onhan se tietysti parempi lähteä murehtimaan asioita naapuriin.
Ihmiset varmasti tarkoittavat hyvää, mutta kukaan ei voi olla toisen elämän asiantuntija. Jos on niin väsynyt, ettei jaksa liikkua, niin tuskin se on ”kotona murehtimista”. Jos jaksaa nipinnapin omaa seuraansa, niin ”ihmisten pariin meneminen” ei ehkä ole se paras vaihtoehto, etenkin kun tiedä, että juuri siellä akku tyhjenee pikavauhtia – ellen saa rauhassa ja itse valita tilanteita. Samoin on pitkien lenkkien laita, jos väsyy kilometrin matkasta, niin tuskin kannattaa lähteä keskelle metsää. Tai voisihan sitä lähteä, mutta lopputulos tuskin vastaisi niitä toiveita, joita projektille on asetettu.
Ja kaiken yllä leijuu muisti. On ikävää lähteä ihmisten ilmoille, kun unohtelee nimiä tai sen mitä on tekemässä. Eksyn normaalistikin helposti, nyt vielä helpommin, koska unohtelen reittejä ja oikeastaan välillä senkin, minne olen menossa.