Läskibasso vai vetopasuuna?
On tosi vaikea päättää, että mitä mieltä olen lääkkeistä. Ne pitäisi ottaa tuntia ennen nukkumaanmenoa. Ottamisen jälkeen menee puolituntia ja on tautisen väsynyt, joten loogisesti menee nukkumaan, mutta uni tuleekin vasta puolentoista tunnin kuluttua. Eikä välttämättä kovin laadukkaana, kuten viime yönä. Lääkäri tietysti käskisi vain suurentamaan annosta, mutta enpä tiedä.
Onhan tämä olo nyt sitten vähemmän ahdistunut, mutta mistä nyt sitten tietää, että onko oikeasti parempi olla, vai onko tämä joku kemiallinen huijaus?
Heräisin aamulla siihen, että hopotin ääneen Haapoja –näytelmän Aaretin monologia. Olen kyseisen roolin näytellyt joskus viitisentoista vuotta sitten, enkä todellakaan ihan jatkuvasti asiaa muistele, mutta jostain se pulpahti.
Nukahdin vielä uudelleen ja nousin kymmeneltä ylös.
Siivoilin palapelin pois pöydältä ja kannoin tilalle kangasta, sakset ja nuppineuloja.
Yhdeltätoista velipoika ehdotteli, että voisin vaikka ajella hänet pisteestä cee kotiin. Ja mikäpä siinä. Heittelin vaatteet niskaan ja lähdin liikenteeseen.
Kävimme useammankin omituisen keskustelun. Joista muutamat koskivat sitä, miten kaikki ihmiset käyvät tänään haudoilla, meistä se on vähän outoa. Paras keskustelu kulki suunnilleen näin. Aloittajana veljeni.
”Helsingissä ei taida hautoja olla, oisko Espoossa lähin?”
”Onhan täällä, Malmilla ja…”
”Ketä siellä Malmilla on?”
”No kuolleita.”
”Mutta siis semmosia, joita me tunnetaan?”
”Aijoo, no sitten lähin taitaa olla Espoossa.”
Tämän jälkeen päädyimme keskustelemaan polttohautaamisesta, sen kustannuksista ja siitä kannattaako tehdä polttoitsemurha, kun elämä alkaa olla ohi – ihan vain säästösyistä. Minut tosin on kyllästetty niin monilla kemikaaleilla, ettei tämä ruumis missään pala, olenkin ajatellut testamentata sen ydinvoimateollisuudelle.
Käytiin huoltoasemalla pöhelöimässä, muisteltiin lapsuuden parhaat karkit ja vein velipojan kotiinsa.
Ajelin omaan vastaavaan. Hyvänä äitinä väänsin lasagnen ja sen kypsymistä odotellessa leikkelin kankaat ja päädyin ompelukoneen eteen. Ruoka valmistui ja päätin lähteä ulkoilemaan.
Pihassa huomasin vuokraisännän haravoivan ja tarjouduin avuksi. Niinpä pistettiin piha pakettiin, sitä myöten ettei hiekkalaatikkoakaan enää ole. Urakka vei puolitoista tuntia ja kaiken voiman. Joten menin metsään.
Onnistuin kävelemään reilun neljän kilometrin lenkin. Aikaa se tosin söi tunnin, mutta kai se pelkkä liike toistaiseksi riittää. Loppumatka otti vähän kovemmalle, kun hermokipu oli lyödä jalat toistuvasti alta.
Olen yrittänyt olla ilman kipulääkkeitä, kun lääkäri varoitteli, että nuo toiset lääkkeet saattavat lisätä kipujen tuntemusta. Että ne ikään kuin saavat kipuaistimukset resonoimaan ruumiissani. Niin enpä nyt sitten tiedä, että onko minulla aivan järjettömiä kipuja vai onko ruumiini vain hitonmoinen läskibasso?
Tosin reilu tunti sitten, kun liikuntakyky alkoi olla pahasti uhattuna, turvauduin kipukapseleihin.
Ulkoilun jälkeen olen jatkanut ompeluprojektiani, siitä saattaa syntyä jotain hyvinkin jännää, jos jaksan vain ajatuksen saattaa aivan loppuun asti.
Saatan myös katsoa illalla elokuvan!
Vähän semmoinen ihmisen tarve, muttei niitä ihmisiä näin yhtäkkisesti oikein mistään saa tilattua.
Siitä voi tulla vaikka mitä!
