Liikettä
Nukuin yöllä. Avustettuna, mutta kuitenkin. Kokonainen yö. Aamulla herätän lapsen kouluun ja menen jatkamaan nukkumista. Kymmeneltä nousen oikeasti ylös. Ihmettelen hetken virkeää oloa ja ilmoitan jälleen yhdelle töiden kautta tavatulle ystävälle, että taidan jaksaa jopa liikkua.
Käyn suihkussa ja jaksan jopa valita vaatteet. Olen pitkään pitänyt parhaana valintaperusteena sitä, että ne ovat mahdollisimman lähellä sänkyä. Meikata en jaksa edelleenkään, eivätkä hameetkaan ole vaihtoehto, mutta selvästi tänään on parempi päivä.
Puoliltapäivin istun jo bussipysäkillä. Ei tunne edes erityisen pahalta. Bussi on toinen juttu. Siellä on ihmisiä ja hälinää, koitan sulkea itseni kaiken ulkopuolelle. Ei pahakaan.
Käydään syömässä. Minusta on tullut samanlainen, kuin niistä vanhuksista, jotka eivät syö kuin seurassa. Nälkä kyllä tulee entiseen tapaan, mutta ruoka ei mene yksin alas. Päässä on varmaan jotain vikaa. Mutta siitähän on ihan paperit. Hätäkös tässä.
Ruuan jälkeen kävellään ja jutellaan. Yritän pysyä tahdissa mukana. Lopulta on pakko pyytää, että hidastetaan vauhtia, en vain pysty. Huomaan itsekin, että jalat kyllä ottaisivat mielellään edelleen pitkiä ja reippaita askelia. Pitää pyytää uudelleen armoa. Ystävä toteaa, kuten monet muutkin, että on välillä vaikea muistaa kuntoni, kun se ei näy ulospäin. Siihen se oikeastaan kiteytyykin. Kaikki.
Olen ollut melkein kaksikymmentä vuotta liikuntavammainen, mutta sitä ei näe päälle, jos ei ole huono päivä. Vaikka omasta mielestäni ylläni välkkyy jatkuvasti valokyltti, jossa lukee pipo, niin ei sitäkään näe ulospäin. Työtaakan kasvamisesta aiheutuneet paineet ja pahaolokaan eivät oikeastaan näkyneet ulospäin. Eikä siis nytkään, jos ei oteta meikittömyyttä ja hameettomuutta huomioon, mikään ole toisin.
Mutta nyt jaksaminen on niin lopussa, että kesken matkan jouduin sanomaan, että istutaan hetkeksi.
Iltapäivä on kuitenkin mukava ja piristävä. Luulen jaksavani vaikka mitä. Bussiin istuminen kuitenkin osoittaa, että olen väärässä. Järjetön väsymys lyö ylitseni saman tien. Lisäksi bussi pitää ääntä. Se suhisee. Olen räjähtää ärtymyksestä. Eihän kukaan voi sietää sellaista suhinaa! Eihän?
Olen kotona neljän aikoihin. Suoraan sänkyyn. Muistan unohtaneeni ostaa kolaa ja koitan keksiä millä ihmeellä jaksan lähteä sitä hakemaan. Makaan ja tuijotan kattoa. Se on niin korkealla, ettei sinne kannata edes sylkeä.
Kasailen hetken itseäni ja soitan parhaalle ystävälleni. Puhelu on kuin huonosta komediasta. Kumpikaan meistä ei ole varsinaisesti puhelimessa puhuja, hän vielä vähemmän. Yleensä puhelumme koostuvat siitä, kun kysyn, missä hän on. Tai siitä, kun hän soittaa ja kertoo olevansa myöhässä. Edellinen oikea puhelu oli vuosia sitten, kun soitin haastateltuani Esa Holopaista ja kerroin ystävälleni silittäneeni Esan tukkaa. Kompuroimme kuitenkin puhelun läpi. Hän lupaa tulla käymään joku päivä, ettei minun tarvitse yrittää vääntää itseäni väkisin liikenteeseen.
Jatkan itseni kasailua, jotta pääsisin kauppaan. Kolaton huominen on pelottava. Päänsärky iskee heti aamusta, jos en saa hermomyrkkyjäni. Teen ajatustyötä muutaman tunnin. Lopulta on pakko ponnistautua pystyyn.
Kauppaan ajaa pari minuuttia, eikä siellä käyminenkään paha ole, mutta se lähteminen. Lähtemisestä on tullut iso ongelma. No kaikesta tekemisestä on tullut ongelma. Ajatuksissa on, että yrittäisin tänään kutoa itsenäisesti. Ehkä onnistuu, ehkä ei.
Mikäli aion tehdä tänäänkin läksyni, on valittavina kaksi vaihtoehtoa. Joko 5D: Maailman suurimmat kivekset tai Tiededokumentti: Mikä ei tapa, vahvistaa.
Valintoja.