Liikettä
Yritin vaihteeksi yötä ilman mitään lääkkeitä. Tarkemmin, kohta kaksi vuorokautta ilman lääkkeitä.
Uni tuli kyllä, mutta oli hyvin katkonaista ja värikkäästi kuvitettua. Räjäytettyjä autoja, puhuvia hevosia, murhia, kuolleita ja eläviä tuttuja.
Aamupäivällä sängyssä venyessäni, jostain rapsahteli esiin kuvia tilanteista, joissa olen erityisesti puolustanut itseni, toisaalta en kyllä ole erityisen helposti ylikäveltävissäkään. Mutta niitä puolustustilanteita ei tuntunut turhan montaa olevan. Se ei vain taida olla minun juttuni. Minun juttuni on ottaa kaikki rauhallisesti vastaan. Minun juttuni on käydä terävimmän itseäni koskevat väittelyt oman pääni sisäpuolella. Ja sen lisäksi minun juttuni on puolustaa muita. Aina.
Jos oikeasti vilkuilisi taaksepäin, niin voisi muistaa sen hyvin kiusatun tytön ala-asteelta, joka ei voinut sietää sitä, että muita kiusattiin. Koska se oli epäreilua. Niinpä voisi muistaa yksinäisiä koulumatkoja, jolloin otti vain vastaan kaiken, olivatpa ne sitten sanallisia tai fyysisiä kiusantekoja. Tai sitten voisi muistaa niitä koulumatkoja, kun lapsia ole enemmän ja muita kiusattiin. Ja sehän ei käynyt, niillä matkoilla samainen tyttö antoi tulla vastaan niin verbaalisesti kuin fyysisestikin. Toisaalta toimi se niinkin, vähitellen jätettiin rauhaan.
Venymiseni lomassa päätin, että tänään kävelen kauppaan. Ei matka pitkä ole, mutta onpahan kuitenkin. Ylösnoustuani idea ei tuntunut enää yhtään hyvältä, mutta päätetty mikä päätetty.
Vaatteet päälle, reppu selkään ja ulos. Hidastahan se on, niin hidasta ettei jaksa edes ymmärtää. Onneksi olin valikoinut hetken, jolloin kaupassakaan ei oikeastaan ole ketään. Olin myös päättänyt ostaa jotain muuta kuin purkkaa ja kolaa. Mutta kun se on niin vaikeaa, kaupassa pää tyhjenee, tulee vain sellainen olo, että ota nopeasti kaikki mitä tarvitset ja juokse. Ja voi kun sen voisi tehdäkin niin, mutta jos yrittää löytää valmisruokaa, jolle en ole allerginen, niin se vie hieman aikaan. Niinpä seisoin pakastekaappien edessä ja luin pussista toisensa jälkeen, onko niissä jotain sipulia. Punajuurigratiinin jälkeen paniikkikohtaus oli jo ovella, mutta sitkeästi vain. Ja lopulta kassalle, ulos ja uusi kävely.
Kotiin päästyäni olin aivan hikinen ja niin hengästynyt, että tuntui kuin keuhkot olisi pakotettu johonkin luonnottomaan.
Piti siis levätä.
On tehnyt monta päivää mieli haravoida piha. Ajattelin, että kyllä sekin tänään hoituu. Päätin, että kolmelta menen ulos ja hoidan asian. Miksei kukaan ole sanonut, että ne lehdet ovat painavia? Syke nousi taas pilviin ja käsivarsia vihloi ja hengitys rahisi ja ilma loppui ja ja ja… Jaksoin vartin verran ja se tuntui ikuisuudelta. Haravoitavaa riittää tällä tahdilla kevääseen saakka. Tottakai pettymys, kun ei saa tehdyksi, mutta toisaalta jaksoin kuitenkin sen vartin. Ärsyttävää on sekin, että kun katson pihaa, niin näen että se on tunnin homma ja sitten hoidettu. Mutta miten ihmeessä se tulisi valmiiksi, kun en yksinkertaisesti jaksa niin kauaa. Tai toisaalta, voisi sen jaksaakin, jos ei pitäisi aina kaikkea yrittää tehdä niin rivakasti, mutta mitäs järkeä hitaasti haravoimisessa olisi?
Ainakin energiat on pumpattu pihalle tältä päivältä, joten hyvällä lykyllä vastassa on rauhallinen yö.
Ja lopuksi kuva uskomattomasta voimannäytöstä:
(Jota ohjelma ei jostain syystä suostu kääntämään oikeinpäin, olkoon paska.)
