Lisää Tetristä
Oli aamulla kyllä krapulainen olo siitä huolimatta, että olin eilen alkoholittomalla linjalla. Hukkaan meni sekin. Pöh.
Epäilen kyllä, että tila johtui jumittavista hartialihaksista, jotka estävät veren kiertämisen päässä. Tuleepi päähän särkyä siitä.
Vaan notkeasti heti liikkeelle. Kaiveltiin autoa lumesta ja todettiin, että se termostaatti saattaisi hyvinkin olla iloinen asia. Ajoin lapsen jollekin kurssille. Kaiketikin siellä opeteltiin tekemään blogia. Siis sellaista järkevää blogia. Yhteiskunnallista.
Itseni toimitin takaisin kotiin. Oli hyvää aikaa kutoa. Joululahjalapaset tulossa tällä erää. Kirjoneuletta on niin mukava tehdä, on aivoillekin vähän puuhaa.
Siinä tehdessä selvisi, että tohtori Ogden eroaa!
Iltapäivällä suunnistin vanhempieni luokse. Oli sopimus, että lapsi seuraa perässä, jahka riennoiltaan ehtii.
Kiltisti syötyäni ajattelin jatka kutomista, mutta äiti suositteli Tetristä. Olen kuuliainen lapsi, joten suostuin tuumaan.
En tiedä montako tuntia olen tänään niitä palikoita näpytellyt, pyrkien yhäti parempaan suoritukseen voimakkaasti kannustettuna. Hieman jäi vielä saavutettavaakin toki.
Mutta siinä kaiken lomassa ehdin ihmetellä, miten sakseni, ne kankaan leikkaamiseen tarkoitetut alkavat olla ihan lopussa. Eivätkä ne kovin vanhatkaan ole ja olivat aika arvokkaatkin. Maksoivat 120 markkaa. Aika on suhteellinen käsite. Niin on kyllä rahakin, mutta silloin kyseiset sakset olivat oikeasti hyvin arvokkaat.
On syntynyt myös ompelukonehaave. Haluaisin oikein sellaisen kunnollisen ompelukoneen, sellaisen jolla voi tehdä melkein mitä vaan. Totta kyllä, omistan varsin monta ompelukonetta, mutta yksikään niistä ei ole kovin monikäyttöinen. Voisin luetella koneitteni viat, mutta kukaan ei jaksaisi lukea sen kaltaista kitinää. Sellainen vain sattuu maksamaan aika tolkuttomasti, joten haaveilua voineen jatkaa hyvillä mielin.
Viikon verran sairauslomaa jäljellä, sitten olisi se töihin palaaminen edessä. Tavallaan jo odottelen sinne menemistä, on monta mukavaa juttua tehtävänä, mutta kyllä se samalla vähän kauhistuttaa. Osaanko edes tehdä rauhallisemmin? Mitä jos tulee heti liikaa vauhtia? Mitä jos on liikaa töitä? Mitä jos on liian vähän töitä? Kuka on esimieheni? Ymmärtääkö hän jotain tehtävistäni? Kuulunko johonkin tiimiin? Kukaan ei kai ole enää aikeissa eristää minua muista, mutta miten se käytännössä tapahtuu? Kamalasti avoimia kysymyksiä, joihin ei voi saada vastauksia, kuin elämällä.
Seuraavaksi elämässäni on kuitenkin vuorossa se, että paras ystäväni pölähtää jonkun kotvan kuluttua kylään.
Tämän päivän saavutukset jättävät varjoonsa, no, jonkun muun päivän saavutukset.