Loppuun käytetty
Ajattelin taas kokeilla nukkumista ilman lääkkeitä. Tai no kipulääkkeitä kuluu, mutta muuten.
Eihän se uni ollut millään tulla, mutta ainakin tiedän sen johtuvan pääosin päässä jylläävistä ajatuksista ja niitähän riittää. Muutaman tunnin kieputtuani kuitenkin nukahdin, aamulla lapsi vaihteeksi koulutielle ja takaisin sänkyyn.
Varsinainen herääminen kymmeneltä. Puolituntia myöhemmin poika pisti jo koulusta viestiä, että uudet pahakkeet liikkeellä.
Sitäpä sitten taas. Soittelua opettajalle, rehtorille, psykologille, vanhalle psykologille, neuropsykiatrille plah, plah, plah.
Samalla piti yrittää pistää paikkoja sen verran kuntoon, että se yksi kiusanhenki isineen voi tulla kylään.
Aikalailla stressiä siihen verraten, että stressaaminen on kielletty. Keskittymiskyky joka vähän oli alkanut palautumaan romuttui uudelleen. Olen kyllä kuullut, että niin se stressi yleensäkin tekee, muttei se silti ole minun normini.
Iltapäivällä sitten kuulin, että yksi pahimmista kiusaajista siirtyy kolmeksi kuukaudeksi toiseen kouluun. Yhden vanhempien kanssa keskustellaan heti, kun jostain löytyy ranskantulkki. Ehkä ensi viikolla.
Vähän ennen neljää sitten saapui tämä selvittelevä pari. Ja se oli perinpohjaista selvittelyä ihan tosissaan. Parasta minusta kuitenkin oli katsella toisen pojan isää siinä vaiheessa, kun oma lapseni alkoi puhua. Se oli jotain epäuskon ja ihastelun välimaastoa. Laskeutui hiljaisuus.
”Ihan niin kuin puhuisin aikuisen kanssa, sä olet ihan käsittämätön lapsi, olen aivan kananlihalla”.
No minkä sille mahtaa, lapseni sattuu olemaan aika erikoinen ja erityinen tapaus.
Puhuttiin tunnin verran pojat saivat selvittää asiaa ja aikuiset sitten siinä seassa, kyllähän se siltä näin alustavasti vaikuttaa, että asia saattaa tästä selvitä.
Pojat sitten intoutuivat pelaamaan yhdessä wiillä ja minä keittelin kiltisti kahvia sille isälle. Juteltiin tunnin verran suomalaisesta yhteiskunnasta, sen rakenteista ja yleisopetuksen tilasta tämän hetkisessä yhteiskuntatilanteessa. Sitä normaalia sitsättiä.
Lähtiessään kiusaaja vielä intoutui halaamaan tuota kiusattua ja jonkinlaista sovintoa siinä selvästi oli. Kättelimme pontevasti. Olenhan suomalainen.
Ja sitten piti lähteä sitä karkkia ostamaan lapsen kanssa, kun nyt kuitenkin on perjantai. Käveltiin kauppaan, kerättiin koriin tarvittavat aineet ja selvittiin kassastakin. Mutta kun päästiin sieltä ulos, niin huomasi taas että kaikki, aivan kaikki energia on käytetty. Ei ole mitään varastossa.
Kotiin kävely oli sellaista laahustamista, että päämäärän saavuttamista voi pitää todellisena ihmeenä. Kivutkin ovat taas sitä luokkaa, että pitäisi kai alkaa napsimaan nappeja. Alkas riittää tätäkin lajia.
Onneksi on viikonloppu edessä ja saa hengähtää ihan tosissaan. Ainakin toivon, että saa.
Niin ja se puuttuva Artemis tuli tänään postissa. Että hittojakos määkin tässä taas valitan.