Luonteen jalostusta
Sitä olisi taas ollut erinäisiä ideoita tälläkin päivälle. Mutta mitäpä niistä.
Jalasta on sen verran harmia, että amputaatio kiinnostaa.
Kävin kaupassa bussilla, muttei sekään matka oikein taittunut.
Tehtiin lapsen kanssa ruokaa, hän otti jälkiruuaksi uunijäätelöä ja minä kipulääkkeitä. Työnjako on selkeä.
Tykkäisin kävellä paikasta toiseen ja se on sentään ollut aina aika edullinen harrastus, mutta karsitaanpas sekin nyt sitten pois listalta.
Olen monesti kysynyt pitkäänkö tämä voi vielä jatkua tällaisena, että jatkuvasti saa jotain uusia vaistoinkäymisiä jalostamaan luonnettani, mutta enpä viitsi enää kysellä. Niitä voi tulla aivan loputtomasti ja siihen on vain parasta tottua.
Räpiköidään nyt sitten tässä seassa ja yritetään leikkiä, ettei tuo nyt niin paha juttu ole. Ja toisaalta hermokipu on aivan aliarvostettua ja sietääkin saada oman paikkansa jollain kartalla.
Nyt ei jaksa.
Joka ilta nukkumaan käydessä ajattelee, että huominen on parempi päivä, mutta alkaa olla usko aika koetuksella senkin suhteen. Mutta ehkä, jos hyvin käy, niin avaan huomenna puhelimen.
Ehkä.