Maalia, lakkaa ja tuskaa
Mulle sopis oikein hyvin, että nukkuminen taas helppoontuisi. On aika zombie, kun ei muutamaan tuntia enempää uinu. Eikä ole yrityksestä kiinni.
Toisaalta nyt ollaan kuun puolivälissä, joka tarkoittaisi vanhassa maailmassa, että nyt lähtee nousuun. Ehkä mun päässä joku kohta on jo sitä mieltä, eikä halua nukkua. Mutta moni muu paikka kaipaisi unta.
Se pieni pätkä, jonka nukuin oli hyvin unien täyttämä. Itse asiassa pelastelin juuri kuollutta enoani. Jotkut ihmiset jäävät kummittelemaan minulle sillä tavoin, että yritän unissani pelastaa heitä.
Kun eräs ystäväni kuoli melkein seitsemän vuotta sitten, niin pelastin häntä ainakin kolme vuotta. Milloin hän oli eksynyt mukaan huumebisnekseen ja milloin joutui onnettomuuteen. Eikä näistä kummallakaan ollut mitää tekemistä oikean kuolinsyyn kanssa.
Viime yönä enolta oli mennyt käsi poikki kesken urheilukilpailun, lajina oli puujaloilla juokseminen. Ja minä yritin kovasti auttaa, mutta kun hän oli kaatunut pitkin pituuttaan maahan ja olisi pitänyt nostaa. Olen aiemminkin todennut, että eno oli iso mies, unessa hän taisi olla vielä todellistakin isompi tai sitten olin itse lapsi. Millään en saanut häntä ylös ja kun lopulta keksin oikean taktiikan, niin eno katosi – lakkasi vain olemasta.
Tänään on sitten remointuita ihan tosissaan. Pojan sänky on saanut lakkapinnan. Vanhat hyllystöt on maalattu ja seinäkin saanut uutta pintaa. Kaikki kaapit on siivottu ja käyty läpi, kierrätykseen lähtee taas monta kassillista tavaraa.
Mukava tulee huoneesta. Huomenna luulen suorittavani loppuspurtin ja pääsen taas keskittymään johonkin muuhunkin.
Ruumiini ei oikein ole yhteistyöhaluinen. Julmettuja hermokipuja. Hain kaupasta lisää lakkaa, enkä ollut päästä kassalta pois, kun hermokipu iski selästä jalkoihin. Se se vasta tuntuu hyvältä.
Vähän pelotti, kun kiipeilin yläkaapeille ja kipu iski välillä uskomattomalla aallolla koko kropan läpi, mutta enpäs sitten tippunutkaan.
Lapsi käski mennä välillä lepäämään. Mutta ei voinut, kun piti ommella hänen tuoliinsa uutta päällistä.
Poika harmitteli, että suljetulla olevalle ei voi soittaa ja pyytää häntä käskemään minua lepäämään.
Suljetulla olevan mania on kyllä kadehdittavaa laatua, huonoja ideoita pulppuaa liukuhihnalta, kelpaisi minullekin. Ehkä se vielä tästä.
Olen yrittänyt kuunnella radiota ja tunnistaa bändejä, sellainen oli ennen automaatio päässäni. Nyt joutuu hakemaan, tunnistan kyllä yhtyeet, mutta kun en millään kykene muistamaan niiden nimiä.
Olen alkanut raportoimaan yhdelle ystävälle, kun olen ottanut lääkkeet. On joku jolta kysyä, että joko olen moiset ottanut.
Vähän helpompikin elämä kelpaisi.