Maiharit, kangasta ja hyvä mieli
Onpas varsin lystikstä olla näin hyvillä mielin pitkästä aikaa, tällaista kun olisi vähän useammin.
Raha ei tuo onnea, sanotaan, mutta kyllä se saattaa toisinaan iloa tuottaa. Olen vihdoin saanut melkein kaikki takautuvasti minulle kuuluvat tuet ja maksettuani kaikki laskut pois totesin, että tätähän jääkin vielä ihan hyvästi.
Syksystä asti lujasti kytenyt maiharikuume otti ja vei mukanaan.
Kenkämarski on yksi niistä harvoista kaupoista koko maassa, josta löytyy minulle sopivia kenkiä. Ja koska se on tällainen harvinaisuus olen jo tottunut siihen, että henkilökunta siellä saattaa olla hyvinkin äkeää. Joskus ne ovat haukkuneen Pelle Hermanniksi ja toisinaan kauhistelleet jalkani kokoa, onpa säären pituudestakin tullut sanomista.
Mutta sinne siis.
Heti, kun olin onnistunut laskeutumaan portaat alas menehtymättä näin ne siellä hyllyssä. Siellä ne suorastaan huusivat nimeäni. Kävelin kohdalle, poimin käteen ja vedin jalkaan. Täydelliset. Ihanat. Onnellistavat. Ja niin minä sitten menin ja ostin maiharit. Ei voi maailmassa ihanampaa olla, eihän?
Ajattelin sitten poiketa kangaskaupassakin, kun nyt siellä päin liikuskelin. Tosin olin menehtyä matkalla, tuuli puhalsi lähes kumoon ja hampaissa ratisi hiekka. Polvessa taisi ratista joku muu. Myymälään päästyäni oli pakko päästä istumaan. Ja jos istuu, niin voi samalla selata kaavakirjoja, ja jos selaa kirjoja, niin on pakko ihastella kaikkia vintage-kaavoja. Ja jos kamalasti ihastelee, on sellaisia myös saatava.
Ja kangasta, paljon, paljon, paljon kangasta. Mekkoihin, paitoihin, hameisiin. Kangasta. Mustaa ja pinkkiä, mustapinkkiä ja yhtä mustavalkoista, mutta se värjätään, niin pian on sekin mustapinkkiä. Eikö ole ihanaa?
Joten täytyi mennä hankkimaan kangasväriä. Matkalla joukko koululaisia myi Kevätpörriäistä ja ostin sellaisenkin. Ja kun tuli latauspiste vastaan, niin latasin matkakorttiin kuukauden liikehdintä aikaa. Ja sitten hain tekstiiliväriä.
Tässä vaiheessa tuntui siltä, että toinen jalkani saattaa repeytyä irti, mikäli kivulla on repiviä voimia.
Ja sitten eteeni astui pieni mies, joka kysyi haluaisinko lepuuttaa jalkojani ja maistella jäätelöä? Onko parempaa tapaa parantua? Jäätelöhän on lääke kaikkiin vaivoihin, joten seurasin pientä miestä – joka tosin saattoi olla suhteellisen keskimittainen eli pieni.
Ja sitten maistelin jäätelöitä, jotka olivat varsin herkullisia, mutta olihan niiden oltavakin, sillä sellainen on jäätelön tehtävä.
Pieni mies kutsui minut ensi viikolla maistelemaan rahkaa ja olutta.
Selvisin lopulta bussiin ja oikaisin kammoittavan jalkani. Kotipysäkillä ajattelin, että ehkä se nyt sitten taas vähän kestää. Ei kestä. On aivan kestämätön! Taidan irtisanoa sen. Tosin näyttää paremmalta, jos on kaksi maiharia, kuin jos on vain yksi.
Vaihdoin maihareihin pinkit nauhat ja laitoin koneeseen värjättävää tekstiiliä, jos nyt vaikka sitten hetken olisi vain kaikkeen tyytyväinen.