Metallicaa
Oli se yö ja sitten tuli se aamu ja piti lähteä liikkeelle.
Onnistui.
Töissäkin hommat eteni, sain luettua ja vastattua sposteihin. Lähetettyä lehtiä ja tehtyä taittosuunnitelmaa. Kolme tuntia sujui ja sitten loppui totaalisesti voimat ja jaksaminen. Jos neljän päivän/yön unitankkauksella jaksaa kolme tuntia, niin ei se homma oikein pelitä.
Olen oppinut hakemaan sellaisia rauhoittavia asioita elämään. Jotkin kirjat rauhoittavat, kutominen rauhoittaa ja musiikki, tietynlainen musiikki. Joten valitsin tänään päivän soundtrackiksi vanhaa Metallicaa. Hyvin toimi, vaikka oli paha olla, niin ahdistus jotenkin suodattui musiikin mukana jonnekin toisaalle.
Kotiuduin suht ajoissa, eipä siinä suuremmin ole järkeä mitään tekemättömänä työhuoneen pimeydessä istua.
Lopulta helpottavinta lienee jutella toisen samanlaisen kanssa. Kun ei tarvitse kamalasti yrittää selittää asioita ja oloja, voi vain todeta. Mutta on jotenkin kamalan tärkeää, että voi välillä todeta näitä asioita ääneen, jättää analysoinnin kokonaan pois ja vain sanoa, että näin ja näin. Ja kun se toinen on ihan yhtä sairas, niin se vaan vastaa, että joo ja joo tai, että kuulostaa juuri tältä tai siltä. Siinä ehkä eniten syntyy todeksi se lupa olla sairas.
Huomenna on pitkä lääkäri ja luulen, että täytyy jäädä hetkeksi sairauslomalle taas. Täytyy nukkua, nukkua ja nukkua. Luulen, että uni on se paras kaveri nyt. Ja voihan olla, että jonakin yönä unissa ei olekaan kuolemaa. Mitäs sitten tehdään?
Töissä käyminen tyhjensi pään taas aivan totaalisesti. Turha yrittää itseään piirtää, kun ei jaksa pitää kynää kädessä.