Mieli tekisi, mutta ruumis ei kykene
Olen kertonut, että kerron iltaisin ystävälle, kun olen ottanut lääkkeet.
Aina se ei ole ihan niin helppoa.
Eilen otin lääkkeet ja laitoin viestin.
Puolitoista tuntia myöhemmin löysin sängystä ensin yhden pillerin, sitten toisen ja lopulta kolmannen. Ja nehän eivät voi olla sängyssä, jos olen syönyt ne. Ne täytyy kuitenkin painella levystä irti ja yleensä painelen ne lakanalle, otan kolan ja heitän huiviin.
Eilen todennäköisesti otin vain kolaa, luulisin. En muista.
Arvoin siis illalla yhdentoista jälkeen, että ottaako sängyllä olevat napit vai ei. Mitään fataalia ei tapahdu kummassakaan tapauksessa. Jos ei ole lääkettä elimistössä ei nuku ja jos on tuplat, niin ei herää. Siis aamulla. Päätin ottaa löytämäni napit.
Päätös oli varmaan ihan hyvä sillä unikin tuli jo neljän maissa.
Aika haudasta oli meininki siinä vaiheessa, kun kiskoin lasta ylös ja kouluun.
Yhdeksältä alkoivat taas kaikki laitteet piipotella ja joku ihminen ilmoitti olevansa matkalla tänne hakemaan vanhaa ompelukonettani.
Että ylös ja pirteänä!
Siinä odotellessa pesin pyykkiä ja koitin tehdä toimintasuunnitelmaa päivälle. Koska huomenna on tarkoitus mennä Kierken kangas”markkinoille”, niin tänään piti saada koti noin muuten kuntoon.
Ja jos sattuu olemaan kaksisuuntainen tapaus ja siellä paremmalla puolella, niin se siivoaminenkin on vähän oma juttunsa. Pesin kaikki keittiön kaapit ja kävin läpi mitä voi laittaa pois, yhdestä ovesta puuttui kahva, koska remontista on vasta kolme vuotta, mutta sekin on nyt paikoillaan. Kaikki kaapit ja laatikot on järjestelty uudelleen ja roskakaappi suunnilleen desinfioitu.
Onneksi olohuone oli jo noin suunnilleen valmis, tai no siellä ei oikein mahdu liikkumaan, kun pois menevien tavaroiden kasseja on joka paikka täynnä. Siivosin ompeluhuoneenkin taas sillä tavalla isommin, että mikä oikeasti mihinkin kuuluu.
Ja sitten tietysti silitin kaikki pyykit ja laitoin ruokaa ja taitelin joidenkin vuosien takaisista lapsikuvista kollaasin.
Eikä se touhuaminen mitään. Se on hyvä. Mutta tämä ruumis on niin paha. Hermokivut ovat niin omanlaisiaan. Sellainen kun iskee jostakin alaselästä päälle, niin jalat vaan notkahtavat alta. Ja se on sitä kipulajia, joka saa kiroamaan ääneen.
”Perkeleen perkele” ja ”Saatanan saatana” ovat oikein oivia puhuttelumuotoja.
Olisi hienoa, jos joku asentaisi tänne piilomikin. Olen muutenkin yksin puhuja, mutta nyt koitan jotenkin auttaa muistiani sillä, että höpisen ääneen.
”Mihinkäs tämä taas kuuluikaan?”
”Enkös mä just nähny sen?”
”Mihis nää vois laittaa?”
Mutta tietysti voi ajatella positiivisesti. Juttelin taas puhelimessa sähkötetyn kanssa, eikä toimi silläkään lähimuisti. Todennäköisesti puhutaan usein samat jutut, mutta kun ei kumpikaan muista, niin väliäkös tuolla.
Ei mua silti haittaisi, vaikka muisti päättäisi tehdä paluumuuton päähäni.
Ja nyt ompeluttaisi kamalasti, muttei tällä ruumiilla enää tänään istuta.