Mikä päivä?
Oli jotain epämääräisiä sairaalaunia.
En ole ihan varma miksi asuin sairaalassa miksi kieltäydyin käyttämästä kenkiä, mutta jälkimmäisen seurauksena toinen päkiä halkesi.Sillä tavalla, että sen sai taitettua ihan kahtia ja näki lihakset, kudoksen ja luut ja jotain harmaata verkkoa. Sen sai kyllä painettua takaisin kasaan, mutta kun olin sairaalassa, niin vähän pelottivat ne bakteerit. Joten vastahakoisesti kerroin asiasta lääkärille ja hoitajalle, jotka eivät kyllä ole lääkäreitä eivätkä hoitajia vaan tiedottajia (ainakin oikeassa elämässä). Ja lääkäri painoi päkiän uudelleen auki ja minä huusin ja sitten se sanoi, että se pitää puristaa kuivaksi. Ja alkoi puristaa päkiää ja se sattui niin lujaa, että oksensin jotain nestettä ja kaaduin siihen naamalleni ja meinasin tukehtua. Heräsin siihen, kun syljin.
Ei jaksa tulkita.
Lapsi meni kouluun.
Yhdeksältä soi puhelin.
”Nukuiksä?”
”Ymm.”
”Et nähny revontulia.”
”E”
”Haluuksä nukkua.”
”Ei, kerro vaan.”
”Mitä kuuluu?”
”No, heräsin just.”
Lopulta ihan hauska puhelu. Suljetulta tietenkin.
Tosin sen verran herätys sekoitti omaa järjestelmääni, ettei ollut hajuakaan, että mikä päivä on kyseessä. Vahvasti epäilin torstaita. Piti kysyä ystävältä. Ei ollut torstai.
Ei viitsinyt enää silmiä sulkea joten tartuin kirjaan. Pesin pyykkiä. Siivosin olohuoneen. Pesin tiskiä. Lajittelin pyykkejä. Luin. Lähdin teatteriin.
Normimeininkiä vähän kevyemmillä panoksilla.
Tuttu psykologikin soitteli ja kutsui vaatemallistonsa lansaaraustilaisuuteen. Maailma on hassu.
Minulla on kaikenlaisia aarteita, kuten vuoden 1946 Työkansan Sanomien vuosikerta, jos ei muutamakin. Nyt kuitenkin osui hyppysiin Hesarin kuukausiliite toukokuulta 1985. Aika mielenkiintoista luettavaa useammastakin syystä. Siinä on juttuja toimittajilta joita arvostan, mutta osa jutuista on todella huonosti kirjoitettu, on ollut pakko todeta, että yksi jos toinenkin on nuorena kirjoitellut mitä sattuu. Mainokset ovat ihania, mutta erityisellä mielenkiinnolla luen isompaa kokonaisuutta vuoden 1945 tapahtumista ja kolmannen valtakunnan murenemisesta. Asiana se ei välttämättä tarjoa mitään uutta, mutta kolmekymmentä vuotta sitten kirjoitettu historia on aivan eri historiaa, kuin se jota tänä päivänä luemme. Osa toimittajista on oikeasti elänyt mukana tuon vuoden tapahtumia, ollut kirjeenvaihtajana paikalla tai muuten seuraamassa. Kun tapahtumasta on neljäkymmentä vuotta se on lähihistoriaa, mutta nyt seitsemänkymmentä vuotta myöhemmin, asioihin suhtaudutaan ihan toisin.
Ja onhan se nyt tavallaan hilpeää lukea Berliinin muurista preesensissä, Neuvostoliiton ponnisteluista ja Tsekkoslovakian tilasta.
Mutta positiivisintahan tässä on se, että aivot suostuvat ottamaan tätä tietoa vastaan ja jopa käsittelemään sitä.
Oli jotain epämääräisiä sairaalaunia.
En ole ihan varma miksi asuin sairaalassa miksi kieltäydyin käyttämästä kenkiä, mutta jälkimmäisen seurauksena toinen päkiä halkesi.Sillä tavalla, että sen sai taitettua ihan kahtia ja näki lihakset, kudoksen ja luut ja jotain harmaata verkkoa. Sen sai kyllä painettua takaisin kasaan, mutta kun olin sairaalassa, niin vähän pelottivat ne bakteerit. Joten vastahakoisesti kerroin asiasta lääkärille ja hoitajalle, jotka eivät kyllä ole lääkäreitä eivätkä hoitajia vaan tiedottajia (ainakin oikeassa elämässä). Ja lääkäri painoi päkiän uudelleen auki ja minä huusin ja sitten se sanoi, että se pitää puristaa kuivaksi. Ja alkoi puristaa päkiää ja se sattui niin lujaa, että oksensin jotain nestettä ja kaaduin siihen naamalleni ja meinasin tukehtua. Heräsin siihen, kun syljin.
Ei jaksa tulkita.
Lapsi meni kouluun.
Yhdeksältä soi puhelin.
”Nukuiksä?”
”Ymm.”
”Et nähny revontulia.”
”E”
”Haluuksä nukkua.”
”Ei, kerro vaan.”
”Mitä kuuluu?”
”No, heräsin just.”
Lopulta ihan hauska puhelu. Suljetulta tietenkin.
Tosin sen verran herätys sekoitti omaa järjestelmääni, ettei ollut hajuakaan, että mikä päivä on kyseessä. Vahvasti epäilin torstaita. Piti kysyä ystävältä. Ei ollut torstai.
Ei viitsinyt enää silmiä sulkea joten tartuin kirjaan. Pesin pyykkiä. Siivosin olohuoneen. Pesin tiskiä. Lajittelin pyykkejä. Luin. Lähdin teatteriin.
Normimeininkiä vähän kevyemmillä panoksilla.
Tuttu psykologikin soitteli ja kutsui vaatemallistonsa lansaaraustilaisuuteen. Maailma on hassu.
Minulla on kaikenlaisia aarteita, kuten vuoden 1946 Työkansan Sanomien vuosikerta, jos ei muutamakin. Nyt kuitenkin osui hyppysiin Hesarin kuukausiliite toukokuulta 1985. Aika mielenkiintoista luettavaa useammastakin syystä. Siinä on juttuja toimittajilta joita arvostan, mutta osa jutuista on todella huonosti kirjoitettu, on ollut pakko todeta, että yksi jos toinenkin on nuorena kirjoitellut mitä sattuu. Mainokset ovat ihania, mutta erityisellä mielenkiinnolla luen isompaa kokonaisuutta vuoden 1945 tapahtumista ja kolmannen valtakunnan murenemisesta. Asiana se ei välttämättä tarjoa mitään uutta, mutta kolmekymmentä vuotta sitten kirjoitettu historia on aivan eri historiaa, kuin se jota tänä päivänä luemme. Osa toimittajista on oikeasti elänyt mukana tuon vuoden tapahtumia, ollut kirjeenvaihtajana paikalla tai muuten seuraamassa. Kun tapahtumasta on neljäkymmentä vuotta se on lähihistoriaa, mutta nyt seitsemänkymmentä vuotta myöhemmin, asioihin suhtaudutaan ihan toisin.
Ja onhan se nyt tavallaan hilpeää lukea Berliinin muurista preesensissä, Neuvostoliiton ponnisteluista ja Tsekkoslovakian tilasta.
Mutta positiivisintahan tässä on se, että aivot suostuvat ottamaan tätä tietoa vastaan ja jopa käsittelemään sitä.