”Mitä jos jättäisit vain auttamatta?”
Oli se yö ja ihmeellisiä unia. Siis jopa mun uniksi.
Ja sitten tuli se aamu ja piti herätä.
Ja sitten heräsin, pistin lapsen kouluun ja aloin piirtämään joulusukkaa. Siis kuviota, jonka haluan kirjoneuleena neuloa.
Ensin oli mennä hermot ja sata kertaa piti purkaa ja muuttaa piirrosta, mutta sitten se lähtikin liikkeelle. Jopa siinä määrin, etten olisi millään halunnut lopettaa.
Mutta kun se psykologi. Otin siis neuleen matkaan ja hyppäsin autoon ja sitten junaan.
Odotushuonekeskustelua, minä kutominen ja vanhempi rouva. Alkaa olla vakio.
Psykologi on tyytyväinen kehitykseeni. Selvää nousujohdetta, sanoi hän. Sitten puhuttiin empatia-aurastani, jolle kai pitäisi tehdä jotain. Tai ainakin sille osalle, jossa yritän ratkaista kaikkien muiden ongelmat.
”Mitä jos jättäisit vain auttamatta ja antaisit näin ihmisille itse löytää ne ratkaisut?”
”Et sä voi antaa noin julmia neuvoja!”
”Tässä ammatissa ei auta olla empaattinen.”
Selvähän se sitten. Mutta prosessissa siis sen asian suhteen.
Sain myös tehtäväksi, että kun palaan töihin, niin pitää kirjata ylös aina kun onnistun sanomaan ei. Aikamoinen tehtävä. Pelottaa jo jotenkin lähtökohtaisesti se ein sanominen. Joku taas ottaa sen mielenosoittamisena ja en millään jaksaisi sellaista draamaa. Muutenkin mietityttää se, miten muut suhtautuvat siihen, että tulen muuttamaan työskentelytapoja.
Psykologi kyllä rauhoitteli sanomalle, että kyllä minä puoleni osaan pitää. Hieman ihmettelin lausuntoa, kun kaikki muut tuntuvat järjestään olevan eri mieltä asiasta. Mutta hän pohjasi näkemyksensä lapsi- ja Kela-asian hoitamiseen. No juu, pidänhän minä puoleni – kun on pakko.
Seuraava psykologin tapaaminen onkin sitten vasta vähän ennen joulua.
Pois tullessani soi puhelin ja toisessa päässä oli joku neurologinen. Hetken kuulosti siltä, että nainen olisi sanonut: ”meillä on sinun lapsesi täällä lasten neurologisella osastolla” ja niin se kyllä sanoikin, mutta jatkoi sitten: ”jonossa tutkimuksiin”. Ja onhan se. Oli tullut peruutusaika, joten vietämme keskiviikon mukavasti neurologisia testejä tehden. Hyvä se.
Ja sitten koska palkkaennakko oli sovitusti tilillä, kävelin apteekkiin. Kamalan avulias oli apteekkipoika. Yritti saada minut ottamaan lähes kaikki siellä olevat lääkkeeni. Vaikka tahdoin vain kahta myrkkyä.
”Olisi tätä Stellaniakin täällä vielä.”
”On sitä kotonakin.”
”Entäs nämä Opamoxit?”
”Niitäkin on aivan tarpeeksi.”
”No hmmm… Buranaa oletkin hetki sitten hakenut.”
”Juu.”
”Mites sitten…”
”Tarvin nyt vaan niitä kahta kiitos.”
Ja sitten kauppaan. Se on järjetön tunne, kun voi mennä kauppaan ja ostaa juuri niin paljon ruokaa, kun tarvitsee. Ja vähän hiusväriä. Ja kajalin. Ja purkkaa. Ja kolaa.
Ei meinaa osata ostaa mitään, kun on niin kauan taas saanut laskea jokaisen euronsa. Mutta nyt meillä on ruokaa. Ja mulla on uusi aivan järjettömän hieno pää! (Ja taisin tilata vetoketjuja, nuppineuloja, kuminauhaa ja kangassaksset itselleni.)
Ja kotiin.
Lapsi oli kamalan onnellinen, kun pääsee vihdoin nepsylle. Ja sitten se kertoi itsenäisesti siirtäneensä soittotunnit tiistai-iltapäiviin, jotta voi maanantaisin rauhassa harrastaa yhteiskunnallista vaikuttamista. On se ihme epeli.
Luulen, että annan vielä sukalle lisää mahdollisuuksia kehittyä ja sitten onkin taas vuorossa Monte Cristo.
