Mitä tapahtuu, kun jaksaminen loppuu?
Ensimmäinen viikko sairaslomaa takana. Diagnoosissa lukee muun muassa työuupumus (burn-out), miten minä muka voin olla pohjaan käräytetty? Minähän jaksan mitä vain, voin hoitaa mitä vain ja sen päällekin vielä vähän. Tai no paljonkin, jos tarvitaan.
Oli unelmatyö. Hyviä työkavereita, loistava esimies ja työtehtävät, jotka eivät enää olisi parempia voineet olla. Sai kirjoittaa, kuvata, taittaa, matkustaa ja tavata ihania ihmisiä. Välillä järjesteltiin tapahtumia ja kaiken aikaa naurettiin ja hyräiltiin.
Työilmapiiri muuttui asteittain, kaikki uudet ihmiset eivät tuoneetkaan mukanaan varsinaisesti hyviä asioita. Lopulta loppukeväästä se unelmien esimies (olisipa muuten hyvä tosi-tv-ohjelma!) päätti vaihtaa työpaikkaa. Ymmärsin tilanteen täysin. Ja olen edelleen sitä mieltä, että hän teki oikean päätöksen lähtiessään. Mitään sen jälkeen tapahtunutta ei voi istuttaa hänen niskaansa.
Esimieheni tilalle ei kuitenkaan palkattu ketään. Vähitellen yhä enemmän ja enemmän hänen työtehtävistään valui minulle. Unelmatyö muuttui painajaiseksi. Kuinka ehtiä tekemään ne alkuperäiset tehtävät ja niiden lisäksi kaikki muu? Ehtii, ehtii. Pystyy, pystyy.
Parin viikon välein kysyin samaa uudelta esimieheltäni, joka ei tiennyt työtehtävistäni mitään, palkataanko tänne lisää ihmisiä, saanko apua, mitä minun pitää tehdä? Katsotaan alkusyksystä. Katsotaan syksyllä. Katsotaan myöhemmin syksyllä. Sinun pitää pitää tunneistasi huolta. Mitään ohjetta siihen, miten se tapahtuisi ei kuitenkaan tullut.
Samalla työhuonettani siirrettiin, uusi huone oli toisessa siivessä. Siellä ei ollut ketään muita. Niinpä viestintää piti suorittaa etäsuhteena muihin verraten. Työyhteisössä ei myöskään ollut ketään muuta tekemässä viestintää. Ei ketään, joka olisi ymmärtänyt tai tiennyt työtehtävistäni jotain. Muutamia hyviä työkavereita kylläkin, sellaisia jotka ymmärsivät tilanteen haastavuuden. Sellaisia, joille saattoi sanoa, että tilanne on syvältä. Mukana eläviä loistavia ihmisiä.
Syksyn myötä vauhti vain kiihtyi. Oli iso viikon mittainen tapahtuma hoidettavana. Sähköposteja saattoi tulla reilusti yli sata päivässä, puhelin soi jatkuvasti. Juujuu, hoidan, hoidan. Kun oikeasti tarvitsi ammatillista apua, soitin kollegoille muihin järjestöihin tai entisille työkavereille, mitäs tämmönen juttu tehdään?
Työpäivät venyivät entisestään. Fyysisten ongelmien vuoksi minulle sopiva työaika on määritelty noin kuuteen tuntiin päivässä. Olin kuitenkin töissä yleensä kymmenen tuntia, välillä kaksitoista. Joskus töitä piti tehdä vielä kotonakin. Kaikki sosiaaliset työn ulkopuoliset suhteet kuolivat tai jäivät ainakin tauolle. Parhaan ystäväni olen tavannut viimeksi heinäkuussa, ennen loman loppumista. Mutta töiden jälkeen ei jaksanut. Heinäkuun puolivälissä alkanut flunssa ei helpottanut. Kymmenen viikkoa kuumeilua, korvatulehduksia, äänettömyyttä… Mutta ei sellainen töiden tekoa estänyt. Eihän toki, asioilla on tärkeysjärjestys. Muutama ihminen käski hidastamaan tahtia, mutta kun ei voi. On töitä. Pitää tehdä. Projekti ei saa kaatua.
Laitoin tavoitteen. Se tapahtumaviikko täytyy hoitaa ja se täytyy hoitaa hyvin. Puurtamista, puurtamista ja puurtamista. Viikko alkoi kuumeella, muttei se sentään työntekoa estänyt. Olin viikon aikana Helsingissä, Turussa, Joensuussa ja Tampereella. Välimatkat toki ajoin itse (ei olisi ollut pakko, minulla oli kyllä apukuski mukana, mutta kun oli niin kiva auto ajettavana). Paineita, paljon sosiaalisia kohtaamisia, järjestelyä ja uudelleen järjestelyä. Ongelmien ratkaisua. Sitten se oli ohi. Pääsin kotiin ja menin nukkumaan.
Ensin nukuin kaksi vuorokautta. Ja sitten nukuin vielä enemmän ja vähemmän kolme päivää. Paluu töihin. Muisti vähän pätkii, mutta mennään hyvällä fiiliksellä.
Viikonloppu. Nyt siivotaan. Kahdeksan tuntia, pelkkää siivoamista. Seitsemän konetta pyykkiä. Uuden CV:n tekemistä, että voi hakea opiskelemaan työn ohella.
Maanantaina vähemmän pirteänä töihin.
Alku meni ihan hyvin. Sitten selviää, että joku on unohtanut kertoa, että tarvitaan pikaisesti uusia esitteitä messuille. Kalenteri on piukeana. En ehdi! Mutta pitää ehtiä. Seison käytävällä. Ahdistaa. Sanon: vittu, tehdään sitten taas yö töitä – tajuan itsekin, etten oikeasti kiroile töissä. Äksyilyn paikka on jossain muualla. Menen huoneeseeni. Lähden sovittuun tapaamiseen. Kun se on ohi, kello on jo melkein neljä. Sataa kaatamalla vettä. Minulla ei ole sateenvarjoa. Juoksen junaan, vaatteet ovat kylmät ja läpimärät, tajuan, että on pakko mennä töihin. Toivon keuhkokuumetta – se olisi tarpeeksi vakavaa, että voisin jäädä töistä pois. Silloin kukaan ei voisi vaatia minulta mitään. Ahdistus pahenee. Epätoivo. Ensimmäinen kyynel. Nyt jotain rotia, minä en itke. Minä en itke koskaan. Samassa muistan, että yhdet esitteet ovat tilaamatta, soitan hysteerisen puhelun painoon. Mies langan päässä kysyy, onko esitteillä kiire? Itkun sekaisesti sanon, että on, ne ovat ihan lopussa.
Kello on puoli viisi. Kävelen sisälle työpaikan ovista. Näen, että yksi hyvistä työkavereista on huoneessaan ja kävelen suoraan sinne. Seison huoneen ovella ja sanon, että minä en enää jaksa. Sanon sen uudelleen ja tajua, että ihan oikeasti en enää jaksa. Tulee se itku. Tilanne on absurdi. Se järjettömän iso nainen, joka ei itke eikä tykkää halailusta seisoo siron ja myötätuntoisen työkaverinsa huoneessa. Näen kuinka työkaveri miettii, mitä teen? Voiko siihen koskea? Onkohan se vaarallinen? Ja pyytää istumaan. Niin sitten istutaan ja käydään tilannetta läpi. ”Sinun täytyy kirjoittaa tästä esimiehelle”, hän sanoo. ”Joo, kun ehdin”, vastaan. ”Sinun täytyy mennä lääkäriin”, hän jatkaa. ”Tiedän, mutta ehdin sinne vasta viikon päästä perjantaina, siihen asti on kalenteri täynnä”. Hän pudistelee päätään, tämän ruumiillistuneen typeryyden edessä. ”Jos sinä et kerro tästä esimiehelle, niin minä kerron heti aamulla”. Nyökkään ja ilmoitan meneväni tekemään töitä.
Kaksi tuntia myöhemmin, minulla on esitteet valmiina. Postitan ne tarvitseville ja laitan saatteeksi, että saattavat olla viimeiset hetkeen, olen täällä itkeskellyt.
Menen kotiin. Kirjoitan viestiä esimiehelleni. Se on pitkä. Soitan itkukohtausta todistaneelle työkaverille ja luen tekstin läpi, onko tämä ok? Lähetän viestin. Syke nousee pilviin. Soitan ihmiselle, jonka kanssa olen ystävystynyt työympyröissä ja haen hänet hetkeksi katselemaan väätelehtimistäni.
Myöhemmin illalla esimieheltä tulee vastaus, jutellaan heti aamulla.
Menen töihin. Esimiehellä ei olekaan aikaa heti aamusta. Ei se mitään, alan kirjoittaa ylös työtehtäviä, jotka jonkun täytyy hoitaa siinä tapauksessa, että nyt jään sairaslomalle. Menen esimiehen ovelle sovittuna aikana. Siellä on joku toinen palaveri. En jaksa, en jaksa, en jaksa, en jaksa. Lattialle makaamaan. Lopulta hän tulee ja kysyy, onko minulla kaikki kunnossa. Mietin mitä siihen voi vastata? On toki, minusta on vain mukavaa vetelehtiä pitkin lattioita töissä? Lopulta totean olevani vain väsynyt.
Kaivan esille listan, jonka olen tehnyt aiemmin. Ahaa, sinulla onkin mukana listaus työtehtävistäsi. Ei, tässä on lista vain niistä asioista, jotka jonkun täytyy hoitaa. Listaus minun tehtävistäni olisi useamman sivun mittainen. Käydään keskustelua, siinä on hetkensä. Myöhemmin tajua osan keskustelun absurdeista sävyistä. ”Pitää varmaan tutkia onko se 80 prosentin työaika liikaa sinulle.” Aivot olivat kuitenkin niin lamassa, etten tajunnut sanoa, että siitä en tiedä, mutta 160 prosenttia ainakin on liikaa. Hoitelen vielä joitakin roikkuvia asioita pois päiväjärjestyksestä ja varaan ajan lääkärille seuraavaksi aamuksi.
Yö on kamala. Ahdistus ottaa aina vain suurempia harppauksia. Rintakehän ympärillä on vanteita, jotka estävät hengittämisen, rintaa pistää. Somaattista, somaattista. Nuku, nuku.
Aamulla lääkäriin. Lääkäri on myöhässä. Kysyn hoitajalta saanko mennä lattialle makaamaan. Minut viedään tyhjään huoneeseen, ”täällä voit makoilla”. Odotan. Lääkäri tulee. ”Mikäs sinua vaivaa?”. ”Luulen, että minut on käytetty loppuun”.
Puhumme töistäni ja oireistani. Hän sanoo, että olen kestänyt tilanteessa epäinhimillisen pitkään. Kanavoinut maanisuuteni työtehtäviin, kunnes mitään ei ollut enää jäljellä. Sairaslomalle. Psykologille, psykiatrille, mene lepäämään.
Paha paikka. Pitää soittaa äidille. Äidille kertominen on aina pahinta. Pettymysten tuottaminen on kamalaa. Hengähdän. Totean, että oma pettymiseni itseeni on jo niin isoa, ettei siinä enää mikään tunnu. Äiti on huolissaan. Tietenkin se on. Sehän on äiti. Yritän rauhoitella. Äiti epäilee, että käyn kierroksilla. Kiellän jyrkästi. Ja käyn kierroksilla.
Soitan esimiehelleni. ”Tilanne on nyt tämä”. Sovimme, että soitan uudelleen, kun tiedän missä mennään.
Olen ammattikirjoittaja. Tietenkin teen tilanteestani tiedotteen ja lähetän omille ihmisilleni.
Illalla selaan sähköposteja, siellä kerrotaan, että esimieheni on jättänyt tehtävänsä yrityksessä. Ahdistuksen painoaalto lyö ylitseni ja lujaa. Soitan työkaverille, joka ei oikeastaan voi kertoa mitään. Laitan väliaikaiselle uudelle esimiehelleni tekstiviestin ja pyydän soittamaan. Hän lupaa palata asiaan seuraavana päivänä. Nyt on kaikkea liikaa. Veljen tarve on välitön.
Ajan veljen luo. Kävelen parkkipaikalta ovelle, jos uskoisin sykettä ja verenpainetta, niin voisin kuvitella, että olen matkalla ensimmäisille treffeille. Rauhoittelen itseäni, oven takana odottaa kaikkeuden lojaalein veli, jonka olen tuntenut yli kolmekymmentä vuotta. Seison käytävässä oven takana ja puhaltelen hetken. Soitan kelloa ja syke nousee taas. ”Sohva on vapaa, no mitäs”. Enempää ei tarvita. Kaikki soljuu nätisti pihalle ja olo helpottuu.
Sitten on yö. Ei hyvä. Mutta kyllä se loppuu. Yö loppuu aina. Rakastan pimeää, mutta miksi pimeä ei enää rakasta minua? Aamu tulee. Aamu tulee aina.
Torstai. Torstai on toivoa täynnä. Päätän mennä vetämään suomikerhon syksyn ensimmäisen tunnin. Hyvä päätös. Hyvä mieli. Kaikki minun ihanat ryhmäläisenä ja uudet ihanat ja parhautta ja ihanuutta jajaja… Tajuan itsekin, kierrokset ovat taas päällä. Maanikon rutiini. Mutta se tuntuu hyvältä. Hetken.
Iltapäivällä esimies soittaa. Hyvä puhelu. Rauhallinen. Ainoa vaatimus on, etten saa palata töihin, ennen kuin olen kunnossa. Mutta minulla on paikka mihin palata ja ihmisiä, jotka odottavat paluutani.
No kyllähän tämä tästä. Illalla vähän ahdistaa, mutta iltaisin kuuluukin ahdistaa. Hyvä homma.
Perjantai. En. Jaksa. Nousta. Ylös.
Jotain on pakko tehdä. Luen. Suoritan kirjan. Vaikka väkisin.
Se alkaa jo neljän jälkeen. Ahdistuksen aallokko, ei pysty olemaan. On pakko olla. Illalla tilanne pahenee. Henki ei kulje. Maailma on kiinni. Silmät kiinni. Se auttaa. Pidä silmiä kiinni. Ei se auta. Avaa silmät. Keskiyö. Ai, tämä voi muuttua vieläkin pahemmaksi. Antakaa nyt helvetti se pohja, mistä muualta mä saan ponnistettua ylös. En halua enää koskaan nähdä ketään. En halua enää koskaan puhua kenellekään. En halua enää koskaan…
Aamuyöllä nukahdan.
Lauantaina kymmeneltä. Veli laittaa viestiä, ”jos kaasujalka väpättää – niin oon vapaa – noudettavaksi”. Yhdeltätoista soitan ja kysyn mistä? Tuntia myöhemmin pääsen liikkeelle. Hyvä keskustelu. Kotiin. Ystävä soittaa ja pyytää (jälleen) iltakylään. ”En tiedä, musta on väärin tuoda tätä paskaa ihmisten luo”. ”Tule, tule”. ”Kattellaan”.
Lähdetään vanhempien luo. Puhallus, puhallus ja liikkeelle. Syödään. Ne on niin kuin äiti ja isä aina. Olemassa. Tukemassa. Etsimässä ratkaisumalleja.
Housutkin on rikki. Varovaisesti kysyn, jos äiti jaksaisi lähteä kanssani housukauppaan. Jaksaa se. Minäkin kyllä sitten. Vääriä housuja kaikki kaupat täynnä. Minä haluan reisitaskuhousut. Haluan. Lopulta Partioaittaan. Löytyy täydelliset. Järkyttävän hintaiset. ”Lupaatko parantua, jos ostan nämä sinulle”, äiti kysyy. Ja minä lupaan. Ja sitten ne eivät olekaan enää housut, ne ovat tukiverkko ja laskeutumisalusta, ne ovat jotain konkreettista jatkuvasti huojuvassa todellisuudessa. Ja niissä on taskuja. Paljon taskuja.
Viestejä illasta. Tule, tule.
Pitää hengittää. Pitää miettiä. Onko pakko syödä, jos tulee? En jaksa meikata ja päälläkin on veljen vanha paita.
Tule, tule.
Hengittelen.
Lopulta päätän lähteä liikkeelle. Pihassa pysähdyn vielä hetkeksi. Nojailen autoon ja yritän saada sykkeen tasaantumaan. Huppu päähän. Rappukäytävään. Ovikello. Ovikello saattaa olla tappava. Onko sitä pakko painaa? Paina sitä ovikelloa. Ne kuulee, jos nyt käännyt pois. Hengitä. Paina. Sitä. Kelloa.
Painan.
Ilta on mukava. Ne on hienoja ihmisiä. Ei niiden silti pitäisi kuluttaa aikaansa ja elämäänsä minun möyrimiseni seuraamiseen. Se on väärin. Möyriminen pitää tehdä yksin. Päätän, etten enää oksenna olojani muiden niskaan.
Sunnuntai. Nukuin yöllä. Jaksaa, jaksaa. Päätän silittää silittämistä odottavat vaatteet. Kymmenen kerrallaan, niin kauan, että kasa katoaa. Aloitan kymmeneltä. Kahdeksalta olen valmis. Luen kirjan. Menen nukkumaan. Nukkuisin. Haluaisin nukkua. Voisinko nukkua?
Maanantai. Herään kellon soittoon. Herätän lapsen, mene kouluun, muista soittotunti iltapäivällä. Menen takaisin sänkyyn. Nukahdan.
Pitää nousta. Tapaan psykologin iltapäivällä. Pitää olla ajoissa. Olen ajoissa. Odotushuoneessa on televisio päällä. Sieltä tulee joku Kalevala filmatisointi. Tanssivia karhuja ja Aino, joka saa liljat kukkimaan mäntyjen juurella. Tirskututtaa. Psykologi saapuu hakemaan huoneeseensa. Vähän erikoinen nainen. Minä olen sosiaalisesti lahjakas, ei hätää. Pieni huone. Tunnen itseni valtavaksi. Istun alas ja vedän jalat alleni. Ihan ammattitaitoinen nainen. Ihailee tapaani analysoida itse itsenäni. Peli ei ole menetetty. Hän näkee paljon valoisia asioita. Ensi viikolla uudestaan. ”Minulla on sinulle läksy”. Tunnen kuinka lihakset jännittyvät. ”Katso dokumentteja, mutta katso ne televisiosta, TV ei ole vihollinen”. Puhisen itsekseni. Hukkaan heitettävää aikaa. Toisaalta näen ohjeessa järkeäkin. Lupaan. Poistun paikalta, vaikka huomenna pitää mennä jo takaisin. Psykiatri kertoo silloin, kuinka kauan olen pelistä pois. Tekisi mieli laittaa työsähköpostiin viesti: ”Puh, pah, pelistä pois”. En tee sitä. Katson dokumentin.