Monen monta asiaa
Yöllä nukuttu.
Aamulla herätty – kelloon.
Olen uskaltanut ottaa taas SleepBotin käyttöön ja sen mukaan olen nukkunut varsin mallikkaan yön.
Lapsi kouluun ja semmoista kevyttä ylös vanumista.
Suihkuun ja liikkeelle.
Ajelin hakemaan niitä eilen mainittuja käsityölehtiä. Niitä olikin sitten yllättäen kaksitoista kansiollista ja päälle joitain irtonumeroita. Olen kerran aikaisemminkin asioinut saman ihmisen kanssa, kotioloissa hän tunsi selvästi olevansa jotenkin turvassa, koska pulputti kuin jokin pulputtava asia. Kuuntelin sujuvasti ja huomasin ottavani huomattavasti enemmän käsityöhärpäkkeitä mukaan, kuin oli tarkoitus. Samalla ihminen ehdotti, että jos voitaisiin joskus askarrella yhdessä, hän kun on niin huono ystävystymään. Kuten kuvitella saattaa, vastasin ”juujuu, toki”.
Myöhemmin mietin asiaa hieman, mutta toisaalta ei minun ystäväpiirissäni kyllä erityisemmin väkertelijöitä ole. Joten voisihan se olla ihan hauskaakin, joskus tehdä jotain jonkun kanssa yhdessä.
Kun selvisin kaikkien kantamusten kanssa autoon, soittelin työkaverilla ja kyselin joko hän on syönyt. Eipä ollut. Kielsin syömään lähtemisen ja ilmoitin tulevani paikalle.
Ajelin siis töihin. Hain ruokaseuraa (ja sovin yhdet lounastreffit heti joulukuun ensimmäiselle päivälle) ja mentiin syömään. Muitakin tuttuja näkyi ja sellaisia nopeita kuulumisten vaihteluja. Ja tietysti valitsemassamme ruokapaikassa oli se ainoa ihminen, jota olen koittanut vältellä. Tervehdittiin.
Syömisen jälkeen lähdin metsästämään kenkiä. Olen jostain saanut päähäni, ettei voi tulla onnelliseksi, jos jalat ovat aina märät. Vaikka toki on kohtuutonta vaatia, että omistaisi edes yhdet ehjät kengät. Jos tilanne olisi toinen, niin hankkisin kunnon maiharit, mutta tässä rahatilanteessa, no ei vain ole varaa. Ehkä sitten tammikuussa, jos hyvin käy. Olin kenkiä paikallistaessa löytänyt kuutosen sukkapuikot ja yhden elokuvan ja sitten soi puhelin.
Lapsen koululta tietysti. Psykologi. Kiusaamistilanteista puhumista ja sitten sellaista varovaista kyselyä, että miten meillä menee tämän minun sairastamiseni kanssa. Ja tarvittaisiinko kotiin jotain apua ja semmosta sitten. Ihan nätti ajatus toki, mutta pari kuukautta myöhässä. Ei me nyt enää tarvita, kyllä tämä tästä. Ja se jopa uskoi. Sitten vartin verran puhetta siitä, kuinka paljon vahvuuksia minun lapsellani on ja miten siitä vielä tulee jotain suurta. Itse epäilen, että jotakuinkin kahden metrin pintaan. Ja koska tämä puhelu käytiin kaupassa, otin sitä käydessäni yli 4000 askelta. Melkein lenkkeilyä!
Löytyi ne kengätkin sitten (tosin meinasin ensin kulkea märin jaloin ja ostaa uuden ompelukoneen). Ihan ysärit, mutta ysärihän on muotia. Ja ykköskriteerinä taisi olla, että pitää jalat kuivina. Tai sitten se, että ovat mustat.
Jatkoin matkaa, seuraava kohde oli kauppa, jonne eilen unohdin ostoksia. Kävelin palvelutiskille jonottamaan, joku herrasmies tarjosi oman paikkansa, kun hänellä ei niin kiirus ollut. Ja sitten selittämään, että unohdin eilen alumiinivuokia, foliota ja munat kauppaan. Täti katsoi sen näköisenä, ettei sellaisia asioita voi unohtaa. Alkoi kuitenkin selaamaan jotain paperipinkkaa ja totesi yllättyneenä, että joo, näinpäs näyttää. Sitten sain luvan hakea vastaavat tuotteet kaupasta ja tulla samalle portille uudelleen. Niinpä sitten juoksin läpi hallin, ja koitin muistella mistä olin mitäkin hakenut.
Onnistui ja sitten kotiin.
Postilaatikosta löytyi palkkalaskelma. Varsin hyvä. Maksetaan 0 euroa. KELAn päätös tosin on tullut perjantaina, mutta ehkä ne eivät sitten vain ole vielä huomanneet sitä palkanlaskussa. Pitää kai soitella huomenna.
Auton tyhjentäminen vei hetken ja voimat meinasivat loppua, kun raahasin käsityökansioita sisälle. Mutta asiat paikoilleen ja makoilemaan.
Ja jaksoin makoilla ainakin kymmenen minuuttia.
Taatelikakkua tekemään. Kyllä. Eikä mitään eilisen kaltaisia ongelmia sen suhteen. Mitä nyt kaikkia tasoja peittää ohut jauhokerros. Luo kodikasta tunnelmaa. Selailin samalla käsityölehtiä vuodelta -89 hienoja asukokonaisuuksia. Ja jokunen käyttökelpoinenkin.
Sain kakun uuniin ja soi puhelin. Lapsen koululta tietenkin. Opettaja. Sovittiin vain tapaaminen torstaiaamulle, ei siis mitään maailmaa kaatavaa.
On ollut liikettä, nyt pitää vähän rauhoittua ja hengähdellä.
Laskin myös etten ole tavannut noin kuukauteen niitä ihmisiä, jotka ovat eniten minun ihmisiäni. Paitsi pikaisesti teatterin lämpiössä. Pitäisi kai taas kysyä joltakin jotakin. Pistän huomisen listalle.
Mä en voi vierailla missään, kun en omista tuollaisia vierailupukuja.
Muotiliivikin puuttuu.
Ja sitten on taatelita ja sokeria ja vettä. Lopulta lisäsin muutkin aineet ja nyt on kakku uunissa. Huomio myös viereinen terä.
Se tekee tästäkin kuvasta terävän HAR-HAR-HAR.