Muistoja
Oli vähän katkonainen yö. Sitä jos joku ihminen kertoo aikovansa luopua omasta elämästään,
niin saattaa vähän painaa mieltä ja sitä omituista elintä rintakehässä.
Onnistuin aamulla kuitenkin nukkumaan lisää ja heräsin yhdentoista jälkeen samaisen ihmisen puheluun.
Siihen oli hyvä herätä.
Tsemppasin itseäni, kun oli sovittuna tapaaminen lapsen koululle. Lapsi otetaan mukaan Luotsi-toimintaan,
mutta sitä piti tietysti ensin sovitella silitellä. Ajattelin, että menee helpommin, jos meikkaan, näytän ihmiseltä.
Tämä oli järjestyksessään kuudes perättäinen syntymäpäivä, jonka vietän lapsen koululla.
Ensimmäinen sellainen, jossa lastani ei haukuttu. Poika pääsee mukaan ja on jo ensi viikolla harjoittelemassa seinäkiipeilyä.
Ajattelin vähän itse itseäni helliä ja haettiin kaupasta täytekakku, Pepsiä maxia ja valitsin huolella hyvää käsityölehteä.
Niinpä sitten kotiin tultua syötiin aamiasta (tai no minun aamiasta) ja kakkua. Jotain vanhojen muistamista.
Lähti liikkeelle jotenkin siitä, kun koitan saada lapsen innostumaan kesäleireistä. Ja päädyttiin ensimmäiseen poikaystävääni.
No leirijuttu sekin, noin miljoonan vuoden takaa.
Mutta kaivoin sitten esille muistojen laatikon. Se sisältää valokuvia ja kirjeitä, aika kaukaa.
Ajallisesti jostain 90-luvun alusta 2000-luvun alkuun. Siihen mahtuu paljon. Jotain luin ja paljon katsoin.
Iloisia muistoja ja surullisia muistoja. Hassuja rakkauskirjeitä nuoruuden rajamailta.
Omituisi kortteja omituisilta ihmisiltä. Paljon elämää, elämän makuista elämää.
Tuli sellainen olo, että vaikka juuri nyt elämä ei maistu kamalan hyvältä, niin se on maistunut ja jonain päivänä se maistuu taas.
Ei huomenna, ei ensi viikolla eikä ehkä ensi kuussakaan, mutta se päivä tulee vielä ja sitä varten pitää olla valmiina!
Viime yönä pappa kävi unessa kertomassa, ettei saa pakottaa itseään vaan täytyy kuunnella.
Sitten pappa nousi vesitasoon ja sanoi, että jos omistaa järven, niin olisi tuhlausta olla omistamatta vesitasoa.
Tänään olisi ollut papankin syntymäpäivä, minä synnyin hänen 70-vuotispäivänään.
Pappa kuoli keväällä -90, että ehkä oli aikakin tulla unikylään.
Monien asioiden summana horjun tällä hetkellä sellaisella toivon ja epätoivon aallonmurtajalla, enkä ole varma kummalle puolen olen horjahtamassa.
Ehkä luen vielä uudelleen kirjeet, jotka 11-vuotias veljeni on minulle kirjoittanut, niistä tuli hirmuisen hyvälle tuulelle.
Kahlasin muutamia kirjeitä.
Isän ohje, muutaman vuoden takaa.
Juhlallista!